1. Aluksi

Kansainväliset situationistit (josta käytän vakiintunutta lyhennettä SI) oli vuosina 1957-72 vaikuttanut ryhmä, joka aloitti toimintansa avantgardeliikkeenä ja päätyi tekemään vallankumouksellista politiikkaa yhteiskunnallisen analyysinsa pohjalta. Kysyn tutkimuksessani, mikä SI:n 1960-lukulaisessa aikalaisanalyysissa on yhä ajankohtaista yli kolmekymmentä vuotta liikkeen hajoamisen jälkeen? Mitä uusia näkökulmia situationistien ajattelu avaa 2000-luvun globaalin kapitalismin kriitikoille?

              Näihin kysymyksiin vastaaminen edellyttää perusteellisen erittelyn tekemistä itse SI:stä, sen ajattelusta ja käytännöistä. SI:stä on julkaistu varsinkin viime vuosikymmenen aikana lukuisia tutkimuksia, joista useimmat keskittyvät vain sen tiettyyn ajanjaksoon tai osa-alueeseen. Tämä tutkimus on sen sijaan yleisesitys, joka kokoaa yhteen SI:n sekä sen johtohahmon Guy Debordin toiminnan ja ajattelun eri puolet. SI oli dynaaminen ryhmä, joka pyrki jatkuvasti kehittymään, ajanmukaistamaan ja korjailemaan omaa ajatteluaan ja jättämään siitä pois sellaiset osat, jotka sen mielestä eivät enää soveltuneet muuttuvaan maailmaan. Situationisteille ajattelu oli erottamaton käytännöstä. Kun SI esimerkiksi sai analyysinsa tiettyyn vaiheeseen, se luopui kokonaan taiteellisesta toiminnasta. Näin tapahtui lopullinen muuntuminen avantgardeliikkeestä vallankumoukselliseksi organisaatioksi ja taiteellinen toiminta hylättiin elämisen taiteen hyväksi.

              SI perustettiin 1957 radikaaliksi vasemmistolaiseksi avantgarderyhmäksi. Se syntyi reaktiona havaintoon, että länsimainen yhteiskunta pyrki tekemään kansalaisista pelkkiä passiivisia sivullisia. SI:ssä yhdistyivät ainutlaatuisella tavalla radikaalin avantgarden ja työväenliikkeen perinteet, ja sen pyrkimys oli ylittää näiden traditioiden historialliset epäonnistumiset. Nimeensä liittyvästä kansainvälisyydestä huolimatta SI oli erittäin Pariisi-keskeinen eikä siihen kuulunut koskaan kerralla yli kahtakymmentä jäsentä. Sen julkaiseman Internationale Situationniste - lehden kahdentoista ilmestyneen numeron sivuilla pilkattiin satoja nimeltä mainittuja ihmisiä, lähinnä muita vasemmistointellektuelleja. Kun SI:llä olisi ollut vuoden 1968 kapinaliikehdinnän jälkeen kannattajia enemmän kuin koskaan, se ajautui kriisiin ja lakkautti itsensä 1972.

              Ristiriidat hämmentävät satunnaista SI:n tekstien ja kommentaarien lukijaa. Tunnetuin ristiriita syntyy, kun asetetaan rinnakkain kaksi situationistien maineikkaimpiin kuulunutta iskulausetta: "alas työnteko" ja "kaikki valta työläisneuvostoille". Situationistien mielestä heidän ideansa olivat jo "kaikkien mielissä", mutta "tavallisten" ihmisten oli silti mahdotonta liittyä SI:hin. Situationistit halusivat yhteiskunnan, jossa ihmiset voisivat vapaasti toteuttaa itseään, mutta liikkeen johtohahmo Guy Debord erotti ryhmästä kaikki, joiden epäili olevan millään tavalla tekemisissä sen kanssa, jota useimmat kutsuisivat normaaliksi elämäksi. Debord oli SI:n ehdoton ja haastamaton johtaja, vaikka liike - Debord ensimmäisenä - vastusti kiivaasti kaikkea johtajuutta ja etujoukkoajattelua.

              Situationistit eivät hyväksyneet kommentaareja vaan he solvasivat SI:stä kiinnostuneita ihmisiä avantgarde-perinteen mukaisesti. He kannattivat ideoiden kierrättämistä ja teorioiden vapaata parantelemista, mutta suuntasivat kaiken tarmonsa niiden häpäisemiseen, jotka julkesivat kierrättää situationisteilta lainattuja ideoita.

              Nämä ristiriidat hämmentävät usein myös sellaisia tutkijoita, jotka tarkastelevat SI:stä vain tiettyä näkökulmaa tai ajanjaksoa. Esimerkiksi edellä mainittuja asioita voidaan ymmärtää sen kautta, että SI halusi säilyttää poliittisessa toiminnassaan täyden "taiteellisen vapauden". Vallankumouksellinen liike ei voinut toimia itsenäisesti, jos se lähti toteuttamaan tilaustöitä tai vastaamaan vihollisensa vaatimuksiin. Sen piti olla kuuro kapitalistisen yhteiskunnan seireeninlaululle. Seuraamalla situationistien ajattelun kehittymistä huomataan, että näiden näennäisten ristiriitojen takaa paljastuu itse asiassa hyvin johdonmukainen ajatuskulku. Niinpä tutkimukseni ei rajoitu pelkästään SI:n viidentoista vuoden elinkaareen, vaan se on myös kertomus Guy Debordista ja hänen ajattelunsa kehittymisestä.

              Debordin mukaan radikaalin teorian täytyi olla mahdoton hyväksyä, koska se paljasti maailman skandaalimaisen luonteen. Sadie Plantin mukaan monet aihetta käsitelleet tutkijat ovatkin sivuuttaneet sellaiset puolet situationistien analyysissa, jotka olisivat aiheuttaneet heidän kannaltaan epämieluisia johtopäätöksiä. Jussi Vähämäen mukaan Debordin La Société du Spectacle (Spektaakkeliyhteiskunta) - kirjan vuosikymmeniä jatkunut

sisällön aktiivinen unohtaminen ei johdu Debordin henkilöstä eikä kirjan väitteiden vaikeaselkoisuudesta. Syynä on se, että Spektaakkeliyhteiskunta puhuu suoraan ja selvästi siitä kurjuudesta ja alennustilasta, johon nykyinen (talous)uskontomme ja sen luoma spektaakkeliyhteiskunta on elämämme ja toimintamme saattanut. Tämä suoruus tekee kirjan ymmärtämisen vaikeaksi niille, jotka ovat alistuneet elämään valheessa ja kurjuudessa.

Situationistien ideat ja käytännöt ovat olleet taustavaikuttajana mm. Pariisin kevään 1968 kapinassa ja punk-liikkeen synnyssä 1970-luvun puolivälissä. Lisäksi sen on sanottu vaikuttaneen arkkitehtuuriin ja uusien taiteellisten ilmaisumuotojen kehitykseen, ja sen kehittelemästä psykomaantieteestä (ks. luku 2.3.2) on tullut lähes vakavasti otettava akateeminen oppiala. Tämä on laaja-alainen vaikutus muutaman kymmenen hengen ryhmältä, jolla ei ollut yhteyksiä akateemiseen maailmaan, ja joka piti yllä etäisyyttä myös muihin vasemmistolaisiin. Situationistit toimivat tietoisesti yhteiskunnan marginaalissa. He kirjoittivat ainoastaan omiin julkaisuihinsa, he eivät osallistuneet julkisiin keskusteluihin eivätkä esiintyneet radiossa tai televisiossa. Taustalla oli edellä mainittu pyrkimys itsenäisyyteen tilanteessa, jossa kommunikaatio virallisen maailman kanssa olisi merkinnyt alistumista vallan kielelle. Sen sijaan situationistit kehittivät omat vastarinnan välineensä, joilla voitiin kuvata jälkiteollisen kulutusyhteiskunnan hallinnan tapoja paremmin kuin vanhoilla marxilaisilla käsitteillä.

              Se, että mielenkiinto SI:n ajatteluun on herännyt vasta kolmekymmentä vuotta sen hajoamisen jälkeen, kun valtiokommunismi ja useimmat muut marxilaisuuden suuntaukset ovat jo vaipuneet historian unohdukseen, on tietyllä tavalla osoitus situationistien onnistumisesta. Debordin elinaikana, jolloin länsimainen yhteiskunta piti ajattelijoita ja taiteilijoita harmittomina yksilöinä, virkavalta osoitti häntä kohtaan suurempaa mielenkiintoa kuin akateeminen maailma. Situationistien mukaan kapinallinen kritiikki ilman käytäntöä muuttui samanlaiseksi tavaraksi kuin työläisen tekemä tuote, joka otettiin pois tekijältään, pantiin pakettiin ja myytiin takaisin sen tekijälle. Kapitalismin "vallankumoukselliseen" logiikkaan kuului, että se sai elinvoimansa siihen kohdistuvasta kritiikistä. Porvarillinen yhteiskunta käänsi sitä vastaan suunnatun kritiikin omaksi elinvoimakseen, jolloin se päätyi lopulta vahvistamaan kritisoimaansa yhteiskuntaa. Vieraantuminen oli siirtynyt koskemaan myös ideoiden tuotantoa ja itse kommunikaation välinettä, kieltä .

              Kiinnostus situationisteihin on virinnyt myös Suomessa. Helena Sederholmin lisensiaattityö Intellektuaalista terrorismia: Kansainväliset Situationistit 1957-1972 ilmestyi jo 1994. Taidekasvatuksen alaan kuuluvassa tutkimuksessaan Sederholm keskittyi situationistien alkuvaiheen kulttuuriseen puoleen. Minäkin käsittelin tätä näkökulmaa jonkin verran kirjassani Taiteen kritiikki ja kritiikin taide (1999). SI ei ollut kuitenkaan pelkkä avantgardeliike, koska ryhmä hylkäsi jo vuonna 1962 taiteellisen toiminnan. Tämän tutkimuksen näkökulma onkin selkeästi yhteiskunnallinen johtuen edellä mainitusta käsittelytavasta, joka ottaa huomioon koko situationistien - ja SI:n hajottua Debordin henkilökohtaisen - ajattelun kehityskulun.

              Situationistien vaikutus on näkynyt viime vuosina myös populaarissa suomennetussa kirjallisuudessa. Stewart Homen punkromaaneissa seikkailee pro-situja (ks. luku 5.2) ja Frédéric Beigbeder'n vuonna 2004 ilmestynyt mainosmaailmaan sijoittuva romaani 24,99 € lainaa Debordia. Tietokirjallisuudessa Naomi Kleinin No Logo ja Ignacio Ramonet'n Median tyrannia käsittelevät ideoita, joita voisi kutsua tietyssä mielessä situationistisiksi, niitä paljoakaan yksilöimättä. Molempien teosten lähdeluettelosta löytyy Debordin Spektaakkeliyhteiskunta-kirja. Ramonet ei kuitenkaan kertaakaan viittaa kyseiseen kirjaan, Debordiin tai situationisteihin. Klein sen sijaan sivuaa lyhyesti situationisteja, mutta ymmärtää väärin käsittelemänsä detournement -menetelmän (ks. luku 2.3.5) . Molempia teoksia voi lukea silti situationistis-henkisinä lähtökohtien ja ideoiden puolesta. Sillä, ettei kumpikaan viittaa situationistien teksteihin, ei ole situationistien näkökulmasta merkitystä: he varustivat tekstinsä anti-tekijänoikeusmerkinnällä, jonka mukaan tekstejä sai vapaasti lainata, muokata ja julkaista uudelleen jopa lähdettä mainitsematta. Tämä pohjautui situationistien kirjallisen kommunismin käsitykseen, jonka mukaan vanhoja ideoita ja teorioita piti muokata ja ajanmukaistaa jatkuvasti. Situationistit eivät mielestään keksineet mitään uutta vaan vain päivittivät ja kierrättivät ajassaan liikkuvia ideoita. Tästä syystä heidän ajattelustaan voisi löytää yhtymäkohtia myös ajan akateemisiin diskursseihin, joita situationistit eivät kuitenkaan välttämättä tunteneet syvällisesti. Näiden kytköksien etsiminen ei ole tämän tutkimuksen tehtävä, eikä alkuperän etsiminen ole situationistien tapauksessa muutenkaan oleellinen asia.

              Situationisteille arki oli kaiken mitta, ja yhteiskunnallisen vallankumouksen rinnalla he propagoivat arjen vallankumousta. Debord kirjoitti, että "on tärkeämpää muuttaa se, miten näemme kadut, kuin se, miten näemme maalaukset" . Teorian ja käytännön suhde oli dynaaminen. Ajattelu vaikutti käytäntöön, koska se muutti tapaa, jolla maailma nähtiin, ja käytäntö ajatteluun, koska käytäntö kertoi jotain oleellista maailmasta, jota analysoitiin. Ajattelu oli elämää ja elämä oli ajattelua. Ilman dissidenttejä eli toisinajattelevia käytäntöjä situationistien analyysi ei olisi ollut mahdollista. SI:n lähtökohtana oli muotoilla analyysi nykyaikaisesta kapitalistisesta yhteiskunnasta, jotta tämä olisi voitu kumota. Situationistit saivat ajatteluunsa pontta jo olemassa olevista tyytymättömyyden ilmauksista ja yrittivät löytää tyytymättömyydelle tehokkaita käytäntöjä, jotta se olisi kanavoitunut lopulta yhteiskunnalliseksi vallankumoukseksi. Ajattelu oli elämän kokeilua, olemassa olevien vaihtoehtojen ylittämistä. Teorian piti olla vastarinnan käsikirja.

Tutkimuksen lähtökohdista

Tutkimukseni on sitoutunut SI:n edustamaan kapitalismikriittiseen traditioon. Kun esimerkiksi puhun onnistumisista tai epäonnistumisista, käytän sanoja SI:n näkökulmasta. Situationistit laukoivat kritiikkinsä suoraan ja kaunistelematta eikä heidän tarvinnut välittää akateemisen vakuuttamisen säännöistä. Kun he kirjoittivat, että taloudelle perustuva yhteiskuntajärjestelmä " proletarisoi maailman" tai että "kieltäytyminen orjuudesta on ainoa asia, joka muuttaa maailmaa" , asiaa on vaikea todeta sovinnaisen neutraalisti. Vaikkei SI pyrkinyt tai edes halunnut olla tieteellisesti pätevä, se perusteli silti näkemyksiään johdonmukaisesti. Debordin tarkoituksena oli Spektaakkeliyhteiskunta-kirjan avulla kuvata kapitalismin uusi historiallinen vaihe, ei muotoilla tieteellistä teoriaa. Siksi vältän käyttämästä kirjan yhteydessä sanoja "teoria" ja "teos", koska ne implikoivat valmista tavaraa, joka voidaan ostaa kaupasta ja käyttää mihin tahansa tarkoitukseen.

              Jos pyritään selvittämään, miten 2000-luvun kapitalismia voitaisiin kritisoida situationistien näkökulmasta, täytyy tutkimuksen sisäistää tuo näkökulma. Perspektiiviä 2000-luvun kapitalismiin haetaan siis SI:n ajattelusta, ja siitä radikaalin avantgarden ja marxilaisuuden tietystä traditiosta, mihin sen ajattelu pohjautui. Tutkimukseni kannalta tärkein näkökulma tarjoutuu, kun globaalia kapitalismia tarkastellaan Debordin muotoileman ja kehittelemän spektaakkelin käsitteen kautta. Tämä rajaa samalla pois muita näkökulmia, joista esimerkiksi feminismi ja vähemmistöt sivuutetaan SI:n kirjoituksissakin. Tarkastelen SI:tä toisessa luvussa paitsi osana oman aikansa vasemmistoradikaalista liikehdintää ja vanhempaa marxilaista traditiota, myös osana 1900-luvun avantgardea sekä yrityksenä yhdistää ja ylittää nämä perinteet. Situationistit kehittivät oman terminologiansa, joka hyödynsi kyseisiä perinteitä, ja vain termit avaamalla voi ymmärtää situationistien ajattelua. Tämä tapahtuu luvussa 2.3.

              Rajaan pois myös postmodernististen diskurssien käsittelyn, vaikka esimerkiksi Baudrillardin simulaatioteoriassa on kieltämättä suoria vaikutteita Debordilta. SI:tä ja postmodernismia vertaillut Sadie Plant on jo omassa tutkimuksessaan osoittanut, että useiden postmoderneiksi luokiteltujen ajattelijoiden johtopäätökset ovat aivan päinvastaiset kuin situationistien. Myös Debordista ansiokkaan tutkimuksen tehnyt Anselm Jappe on sitä mieltä, että vaikka useat postmodernin kauden ajattelijat sivuavat Debordia, tämän ja postmodernististen teorioiden yhdistäminen olisi yksiselitteisesti "vakava virhe" .

              Situationistit kiistivät jyrkästi "situationismin" olemassaolon:

Situationismi: Virheellisesti johdettu merkityksetön termi. Ei ole olemassa situationismia, joka tarkoittaisi olemassa olevien tosiasioiden selittämisjärjestelmää. Käsite situationismi on ilmeisesti antisituationistien keksimä.

Situationistisen ajattelun käsittäminen tai muuttaminen situationismiksi merkitsisi sen jähmettämistä kuolleeksi ideologiaksi, eikä se ole tämän tutkimuksen pyrkimys. Tarkoituksena ei ole selittää situationistien ajattelua tyhjiin vaan päinvastoin osoittaa, miten paljon siitä voi edelleen ammentaa. Esimerkiksi Simon Sadler kirjoittaa situationistien arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua käsittelevässä kirjassaan situationismista perustellen termin käytön sillä, että situationististen ajatusten muuttaminen situationismiksi on juuri akateemisten tutkijoiden tehtävä . SI:tä käsittelevä kirjoittaja voi käsittääkseni kirjoittaa "situationismista" vain, jos hän ei ole ymmärtänyt lukemaansa tai on lukenut tahallaan väärin.

              Eri näkökohtiin keskittyvästä situationistitutkimuksesta on paljon esimerkkejä. Sadler ( The Situationist City ) kirjoittaa situationistien arkkitehtuurista, Roberto Ohrt ( Phantom Avantgarde ) sekä Helena Sederholm ( Intellektuaalista terrorismia ) SI:n taiteellisesta puolesta ja Thomas Y. Levin ( Dismantling the Spectacle ) Debordin elokuvista. Plant puolestaan ( The Most Radical Gesture ) yrittää kytkeä SI:n postmodernismiin. Monet Debordin elämäkertojat (vaikkapa Hussey, Bourseiller ja Bracken) keskittyvät luomaan kohteestaan pop-ikonia ja jättävät analysoinnin ohueksi. Toiset (Jean Barrot: Critique of the Situationist International tai Jacobs & Winks: At Dusk ) taas pitävät ylellisyytenä esittää SI:n kritiikin ilman kohteensa esittelyä. Oma lukunsa on Stewart Home ( The Assault On Culture sekä sattuvasti nimetty antologia What is Situationism? ), joka lukee situationisteja tahallaan väärin ja keskittyy solvaamaan SI:tä sen omilla välineillä.

              Tämän kirjan pyrkimyksenä on kuvata SI oman aikansa toimijana ja oman traditionsa jatkajana. Tutkimus selvittää SI:n ajattelun kehitystä ja pysyy SI:n matkassa myös sen käytännöissä ja maailman muuttuessa. Samalla tämän historiallisen jäsentelyn mukana on ajankohtaisuusnäkökohta. SI:n tärkein analyysi esiteltiin Debordin nimissä julkaistussa Spektaakkeliyhteiskunta - kirjassa, jonka ymmärtämiseksi on välttämätöntä ankkuroida kirja siihen marxilaisen ajattelun traditioon, johon se pohjautui ja jota se pyrki ajanmukaistamaan. Nimensä mukaisesti kirjan kolmas osa käsittelee spektaakkelianalyysiä ja sen taustoja.

              Neljännessä osassa tarkastellaan Debordin vuoden 1988 integroidun spektaakkelin käsitettä ja sen tarjoamia näkymiä globaaliin kapitalismiin. Erityisesti Debordin ajatukset terrorismista sekä työnjaon ja historian loppumisesta avaavat näkymiä myös 2000-luvun länsimaisen yhteiskunnan tarkasteluun. Viidennessä osassa käydään läpi erityisesti Pariisin toukokuun 1968 tapahtumia, koska niissä realisoitui Debordin vuotta aikaisemmin julkaisema analyysi. Käsittelen myös Debordin kokemuksia 1970-luvulta, koska niiden kautta voidaan ymmärtää paremmin tämän 1988 julkaisemaa spektaakkelianalyysin ajanmukaistamista. Kuudennessa osassa kritisoidaan SI:n ajattelun ja toiminnan heikkouksia. Seitsemännessä osassa avataan näkymiä tämän vuosituhannen globaaliin kapitalismiin situationistien ja Debordin näkökulmasta.

              Tutkimuksen edetessä käytän lehtikirjoituksia lisäaineistona kommentoimaan esitettyjä väittämiä. Nykyajan media puhuu samoista asioista, joista kirjoitan SI:n pohjalta, näin lehtikirjoitukset antavat esimerkkejä situationistien ajattelun ajankohtaisuudesta. Useimmat lehtileikkeistä ovat viime vuosien Helsingin Sanomista, joka on sellainen "neutraalina" pidetty valtalehti vastakohtana esimerkiksi radikaaleille lehdille tai toisaalta sensaatiolehdistölle, että sen voi pienen ironian sävyttämänä todeta heijastavan suhteellisen tasapuolisesti ajan yhteiskunnallista todellisuutta. Lehtikirjoitukset ovat samalla itse spektaakkelia, situationistien sanoin "yhteiskunnallisesti järjestettyä näkyvää pintaa" . Paitsi että ne ovat erilaisten ihmisten kirjoituksia - mukana on myös useita "tavallisten ihmisten" kirjoittamia yleisönosastokirjoituksia - ne ovat lisäksi osa esitystä, jolla nykyaikainen yhteiskunta esittelee itsensä päivittäin. Siten ne kertovat maailman ja yhteiskunnan tilasta. Tällainen kollaasimainen tai detournementtinen (ks. luku 2.3.5) esitys, jossa yhteiskunnalle näytetään sen omakuva, on myös hyvin situationistinen tapa harrastaa yhteiskuntakritiikkiä.

Käytetyt suomentamattomien lähteiden käännökset olen suomentanut itse.

                            Liikkeen alkuperäinen ranskankielinen nimi oli L'Internationale Situationniste. Englanniksi liikkeen nimi oli Situationist International, josta tulee käyttämäni, Suomessakin vakiintunut lyhennys SI. Ranskassa liikkeestä käytetään lyhennystä I.S. Situationistien Internationale Situationniste -lehden lyhennykseksi on vakiintunut kaikkialla IS .

                            Debord: " Preface to the fourth Italian Edition of La Société du Spectacle ", julkaistu http://www.notbored.org/debord-preface.html  

                            Plant 2001, 332.

                            Vähämäki 2003b.

                            Agamben 1995, 73 - 75. Agamben kehittelee oman näkemyksensä kielestä spektaakkelina Debordin pohjalta.

                            Kleinin (2001, 258) mukaan detournement olisi kohdistunut pelkästään taidemaailmaa vastaan. Kappaleessa 2.3.5 osoitan, ettei tämä pidä paikkaansa, vaan että detournement oli nimenomaan vallankumouksellinen tekniikka.

                            SIA 25 (Guy Debord: Report on the construction of situations and on the international situationist tendency's conditions of organization and action. Julkaistu alun perin kesäkuussa 1957).

                            SS§ 26

                            Vaneigem 1994, 206.

                          Tämä on Plantin (1992) kirjan pääväittämä.

                          Jappe 1999, 134.

                          SIA 45 ( Definitions IS . # 1 1958).

                          Sadler 1999, 3.

                          Kyseessä on vapaa suomennos situationistien usein käyttämästä termistä "apparence organisée socialement". Ks. kappale 3.2.

TAKAISIN