Ajattelin lisätä blogiin pelit, koska vietän aikaani myös niiden kanssa. Ovathan tietokone- ja konsolipelit jo elokuvateollisuuttakin suurempi teollisuudenhaara ja siten lähes leipääkin merkittävämpää nykykapitalismille. Vain seksi-, ase- ja huumekauppa taitavat olla tärkeämpiä. Uutisen mukaan pelkästään USAssa pelit myyvät vuosittain lähes 10 miljardin dollarin edestä. Löysin artikkelin vuodelta 2002, jossa ennustettiin peliteollisuuden myynnin lisääntyvän 5000 prosentilla vuoteen 2006 mennessä. Viimeistään tänä vuonna tuo ennuste on toteutunut. Peliteollisuus on välttynyt myös elokuvateollisuutta paremmin tekeleidensä sosialisoinnilta, nimittäin nettipiratismin haamulta.
Battlefield on niin sanottu first person shooter (fps), jossa pelaaja ampuu omasta kuvakulmastaan erilaisilla aseilla vihollisia (ks. kuva). Realististen strategiapelien – kuten Civilization-sarja – lisäksi olen pitänyt aina juuri näistä peleistä, ja myös enimmäkseen realistisista, usein toiseen maaimansotaan sijoittuvista räiskinnöistä. Olen pelannut läpi kaikki Medal Of Honor, Call Of Duty ja Brothers In Arms -pelit. Örkki- ja zombieräiskinnät ovat jääneet vähemmälle. En yksinkertaisesti jaksa innostua epärealistisista vihollisista.
Battlefield on jo vanha pelisarja, jonka aiemmat pelit ovat olleet lähinnä verkossa pelattavia moninpelejä. Tällä kertaa yksinpeliin on panostettu ja tarina on jopa mainio. Nelihenkinen “bad company” on joukko hämäriä palkkasotureita, jotka pääsevät sotareissuillaan kulta-aarteen jäljille. Samanlainen tarina sijoitettiin ensimmäiseen Persianlahden sotaan elokuvassa Kolme kuningasta. Pelissä tarina on vauhdikkaampi ja laajemmalle alueelle sijoittuva. Mukana on polittista epäkorrektiutta, mitä ei koskaan Hollywood-elokuvissa voi olla, ja mikä sopii erinomaisesti juuri äijämäiseen sotapeliin. Ja mikäpä sopisi vuoden erääseen hittipeliin paremmin kuin päästä ampumaan ryssiä ja rättipäitä!
Yksinpeli kestää 3-4 päivää, kun vastaavantyyppisen Call Of Duty 4: Modern Warfaren pelasi läpi yhdessä illassa. Tärkein, eli pelaaminen, on hauskaa ja välianimaatiot vievät tarinantynkää eteenpäin sujuvasti. Peli on kuin poliittisesti ja moraalisesti epäkorrektia Korkeajännitystä tai Tex Willeriä. Pelaaja voi hypätä löytämiensä helikopterien, veneiden, tykkien, tankkien ja muiden ajoneuvojen kyytiin ja vaihtaa ajajasta ampujaksi koska tahansa. Kulkupelejä korjataan poraamalla hetki niitä vähän sinne suuntaan osoittaen. Osumia saadessaan voi tyrkätä itseensä “elämä 2” -piikin, joita on rajattomasti. Kuoleman sattuessa peli armollisesti palauttaa pelaajan läheiselle latauspisteelle, jossa jo tapetut viholliset pysyvät kuolleena eikä kaikkea tarvitse alkaa kaukaa alusta. Myös tavat, jolla asiat tekee eli lähinnä reitit kulkee, on tehty ainakin näennäisen vapaavalintaisiksi eikä muista peleistä liiankin tuttuja labyrinttimäisiä putkikenttiä ole. Halutessaan voi pitkittää peliä tappamalla kaikki vastaantulevat viholliset ja keräämällä taloista kultaharkkoja tai vain ajaa suorinta tietä nopeimmalla ajoneuvolla vihollispesäkkeiden ohi (tai käytännössä läpi). Kaiken perustana on viihtyvyys mahtavalta näyttävän kuoleman ja tuhon maustamana. Peli herättää alkukantaiset miehiset tunnot harmittomassa ja terapeuttisessa muodossa. Piru kun se (tuhoaminen) näyttää, kuulostaa ja tuntuu niin hyvältä! Olen varma, että jos George W ja Osama olisivat pelanneet tällaisia pelejä, he olisivat hylänneet sekä uskonnon että tosimaailmaan kohdistuvan sotakiihkonsa.
Pelihistoriallisesti Bad Company lisää rakennuksien tuhon. Tämä asiaa tietämättömille mitättömältä kuulostava seikka on oikea uudistus, vaikkei sitä ole viety täysin loppuun. Aiemmissa räiskintäpeleissä kun pelkkä pahvilaatikko saattoi toimia suojana vihollistulta vastaan. Kun tässä pelissä menee vaistomaisesti taloon suojaan panssarivaunua huomaa pian, että tankki on ampunut pian kaikki seinät reijiksi. Talot eivät kuitenkaan romahda kasaan, vaan pysyvät neljällä pilarillaan vaikka kaikki seinät olisivat poissa, mikä on uuden fysiikkamallin suurin puute ja korjattaneen parin vuoden sisään uusissa peleissä. Myös liikkuminen on sujuvaa, eikä jokuu pikku pahvilaatikko tai aidanpätkä jumita pelaajaa murhaavaan ristituleen.
En ole koskaan perustanut moninpeleistä, jotka ovat ymmärtääkseni useimmiten lipunryöstön tapaista pikasahausta. Niin tässäkin, vaikka oma viehätyksensä oikeita ihmis-virtuaaliramboja vastaan taistellessa onkin. Moninpelissä joko puolustetaan tai hyökätään, mutta käytännössä molemmat yrittävät hyökätä ja väijyttää toisia omia pojoja ja rankingiaan kasvattaakseen. Osa pelaajista on selvästi huomannut jonkin kikan, jolla he pystyvät tappamaan parissa sekunnissa omaan tukikohtaansa jälleensyntyvän vastapelaajan. Jälleensyntyvälle pelaajalle se on todella tylsää.
Peleissä voi tosiaan puhua jälleensyntymästä ja itsemurhista. Aihe, jota uskonnollisen hömpän lisäksi on käsitellyt Philip José Farmer Jokimaailma –sarjassaan, joka on tietenkin scifiä. Eihän näillä aiheilla muuten kannatakaan spekuloida. Kun vielä tulisi peli, joka tekisi itsemurhan todelliseksi vaihtoehdoksi päästä eteenpäin, kuten Farmerin kirjoissa…