• Marko

Donna Tartt: Pieni ystävä (2003)

Donna Tarttin yli 600-sivuinen tiiliskivi jäi vuosiksi kesken noin sivun 70 kohdalla, mutta nyt sain luettua sen loppuun. Samanlainen ilmiö näyttää toistuneen kirjan kohdalla monien muidenkin lukijoiden kohdalla. Googlettamalla selviää nopeasti, että romaani on ollut pettymys. Tarttin ensimmäinen romaanihan oli 1992 ilmestynyt, juhlittu Jumalat juhlivat öisin, jota tämä kirjoitti 9 vuotta. Tämä toinen romaani ilmestyi 10 vuotta esikoisen jälkeen, mutta sen loistokkuuteen se ei valitettavasti pääse. Vaikka itsekin luin Jumalat (eli Secret Historyn) viitisentoista vuotta sitten, ei Pieni ystävä yllä millään tasolla sen jättämään vaikutukseen.

Kerronta on toki sujuvaa -muttei loistokasta kuten Jumalissa – mutta tapahtumia vähän. Vaikken ole aina maailman tarkkaavaisin lukija, minulle selvisi vasta noin sivun 220 kohdalla, että päähenkilön, 12-vuotiaan Harrietin paras ystävä – nimeltään Hely – onkin poika eikä tyttö, jona olin tätä siihen asti pitänyt. Englanninkielessä tällaista epätietoisuutta ei tietenkään pääse syntymään, mutta kirjan henkilöt ovat kumman ohuita ja motivoimattomia tällaiseen vähätapahtumaiseen tiiliskiviromaaniin.

On epätyydyttävää, että kun kyseessä on tiiliskivikirja murhamysteeristä, sen juonen voisi selittää parilla lauseella. Loppua kohti juoni muuttuu jonkinlaiseksi vähätapahtumaiseksi neitietsivä-tarinaksi. Lukija ei voi paljoa samaistua 12-vuotiaaseen Harrietiin tai “vastapuolella” olevaan valkoiseen roskaväkiperheeseen, joka kokkailee amfetamiinia mökissään ja sekoilee huumehöyryissään. (Myös yllä mainitsemani Helyn sukupuoli on aika yhdentekevä, vaikka esiteini-ikäisestä etsiväparista olisi saanut herkullisia aineksia kirjaan). Lopun kohtaaminenkin on epätyydyttävä, vaikka siinä on vähän yritystä yllättää lukija. Tokihan kirjan lukee ja varsinkin suurempina annoksina se onnistuu imaisemaan sisäänsä, mutta kokonaisuutena se on tosiaan pettymys.

#kirja