Luin Lapiduksen Tukholman alamaailma -trilogian, eli Rahalla saa, Siisti kosto ja Luksuselämää - yhteensä vajaa 2000 sivua - nyt toisen kerran neljän-viiden vuoden jälkeen. Pidin alun perin Lapiduksen nasevasta ja älykkäästä ilmaisusta. Lyhyt lause on enemmän kuin sukua James Ellroylle, jonka lainaus aloittaakin trilogian, ja älyllisyys ehkä jossain määrin sukua vaikkapa Jan Guilloulle. Jälkimmäisen kanssa Lapiduksella on yhteistä myös ruotsalaisten snobipiirien inhoaminen, vaikka Guillou tuo sen suoremmin esiin.
Tukholma-trilogiassa kerrotaan monen toisiinsa tavalla tai toiselle, ennemmin tai myöhemmin limittyvien alamaailman toimijoiden tarinaa. JW on älykäs wannabe-snobi, joka syö kotona ketsuppia ja makaronia, mutta on onnistunut pääsemään Jetset-Carlin johtamaan nuorten ökyrikkaiden porukkaan, joka hallitsee Tukholman seurapiirien yöelämää. Hän tienaa ajamalla tuttavansa Mahmudin taksia, tehtailee rikkaiden kavereidensa opinnäytteitä, näpertelee markettipaidoistaan merkkiväärennöksiä ja pelkää kuollakseen muiden saavan tietää, että hän on köyhä landepaukku. Iranilaistaustainen Mahmud polttelee ja diilaa pilveä ja sotkeutuu JW:n kanssa syvemmälle Tukholman huumekuvioihin. Latino Jorge pakenee vankilasta, JW pelastaa hänet serbien käsistä ja hän liittyy joukkoon. Radovan on serbimafian johtaja, joka aloittaa alamaailman sodan. Ja niin edelleen. Hahmot ovat uskottavia ja homma pysyy Lapiduksen käsissä hyvin paitsi toisessa osassa, jossa mukaan tulee parikin lain väärälle puolelle lipeävää poliisia omine agendoineen, jotka eivät oikein liity aiempiin tai myöhempiinkään juonikuvioihin.
Ellroyn tapaan myös Lapidus käyttää tekstissään kuulustelupöytäkirjoja, poliisimuistioita ja lehtiartikkeleita. Lapidus yhdistää napakan ilmaisun ja loogisuuden tehokkaasti ja ilman turhia seltyksiä vaikkapa näin:
Ongelma: X.
Johtopäätös: Y.
Ratkaisu A: ei mahdollinen
Ratkaisu B: ei mahdollinen
Siksi C.
Ja sitten sitä lähdetään toteuttamaan. Lapiduksen hahmot toimivat omassa (ala)maailmassaan ilahduttavan johdonmukaisesti, vaikka ovat välillä viettiensä ja kaman vietävissä. Rikollisuus on näille henkilöille ammatti, johon he suhtautuvat vakavasti. Useampikin henkilöhahmo toteaa, etteivät tavalliset "svedupellet" voi koskaan ymmärtää pikkugangstojen maailmaa. Tässä maailmassa joku JW on tosiaan ulkopuolinen, ja vaikka hän on trilogian alussa pääosassa, hänen osuutensa pienenee huomattavasti alun jälkeen. Gangstoille Ruotsi on varsinainen onnela verrattuna vaikka Serbiaan, eikä trilogiassa virkavalta pääse kuin vähän kiusaamaan gangstojen puuhia. Poliisin soluttautujakaan ei lopulta saa mitään aikaan. Vaarallisempaa on, että rikollisten maailmassa kaikki kusettavat kaikkia.
Ensimmäisen lukukerran jälkeen muistan katsoneeni trilogiasta tehdyt kolme elokuvaa - ja pettyneeni. Tällä kertaa katsoin elokuvat ensin ja pidin niistä. Näyttelijävalinnat olivat täysosumia, osa näyttelijöistä tuntui kuin syntyneen juuri tätä roolia varten. Serbipomo Radovania näyttelevä Dejan Cukic ja tämän ohjakset ottavaa tytärtä näyttelevät Malin Buska ovat rooleissaan paitsi uskottavia, myös näyttäviä ja karismaattisia. Monet näyttelijöistä ovat tehneet sittemmin Hollywood-roolejakin. Elokuvissa puhutaan ruotsin lisäksi sujuvasti arabiaa, serbiaa, espanjaa ja englantia - ja kaikki näitä kieliä puhuvat näyttelijät puhuvat myös sujuvaa ruotsia.
Kun sitten luin kirjat elokuvien jälkeen, muistin miksi petyin ensimmäisellä kerralla: ensimmäinen elokuva noudattelee suurin piirtein kirjaa, mutta toinen ja kolmas elokuva erkanevat kirjoista, jättävät niiden tapahtumista ja henkilöhahmoista suuren osan pois ja keksivät aivan omat juonenkulkunsa ja jopa henkilönsä. Jo ensimmäisessä elokuvassa yhden päähenkilöistä, serbialaisen pikkugangsteri Mradon, toiminta motivoidaan kirjasta poiketen sillä, että tämä joutuu pienen tyttärensä yksinhuoltajaksi. Toisen elokuvan alussa yksi tarinan pääpiruista, JW, pääsee vankilasta, vaikka hän pysyy siellä trilogian päätöskirjaan asti, eikä elokuvassa ole lainkaan rogue-poliisien osuutta, joka on toisen kirjan ydintä. Kolmannessa elokuvassa ovat mukana kyllä sarjan päähenkilöt, mutta muuten sillä ei ole enää paljoakaan tekemistä trilogian päätöskirjan kanssa. Esimerkiksi Jorgen pitkä Thaimaaseen pakeneminen on muuttunut Etelä-Amerikassa käväisemiseksi ja tämä on saattanut raskaaksi pelastamansa prostituoidun - juonikuvio, jota ei ole kirjassa taaskaan lainkaan ja jonka myötä Jorge muuttuu elokuvassa pesunkestävästä pikkugangstasta jonkinlaiseksi romanttiseksi sankariksi. Avainhenkilöitä on jätetty pois, uusia on keksitty ja kirjan kuvioiden sijaan on kehitelty aivan uusia. Tämä on tietenkin elokuvan teossa normaalia eikä edes pahimmasta päästä: pahin rimanalitus vastaavasta ovat mielestäni edelleenkin Jan Guilloun Hamilton-hahmon viimeisimmät filmatisoinnit, joissa sinänsä pätevä Mikael Persbrandt esitti nimiroolia.
Elokuvat voi siis katsoa hyvin omina teoksinaan, kunhan ei odota että ne vastaisivat kirjojen tapahtumia. Vuonna 2010 uutisoitiin, että silloinen teinitähti Zac Efron esittäisi JW:tä tarinan Hollywood-versiossa, mutta tästä projektista ei tullut mitään. Romaanitrilogiasta on sen sijaan tulossa ensi tietojen mukaan uusi ruotsalainen televisiosarja ensi vuonna.