• Marko

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 1

1

Saavuin Berliiniin päärautatieasemalle juuri, kun kukko oli kiekaissut. Minulla oli pari tuntia aikaa, joten ehdin käydä kaupungilla, ennen kuin minulla olisi treffit bussikuskin kanssa eräällä esikaupungin bensa-asemalla. Vaikka Berliini oli alle viiden tunnin junamatkan päässä Prahasta, en ollut käynyt siellä aikaisemmin.

Psykomaantieteellisesti huomasin Berliinin aiheuttavan minulle harmaita aivosoluja. En tiennyt, miten suhtautua kaupunkiin, joka oli Hitlerin, Stalinin ja modernin arkkitehtuurin raiskaama. Sodassa kaupunki oli pommitettu ensin tomuksi, ja ikään kuin se ei olisi riittänyt, monet jäljelle jääneistä rakennuksista – parhaiten säilyneet rakennukset olivat olleet palokuntien priorisoimia natsien hallintopalatseja – oli jyrätty maan tasalle. Sitten kaupunki oli jaettu kahtia, ja esteettisiä tuhotöitä oli jatkettu rakentamalla muuri joidenkin kortteleiden läpi. Tämän vuosikymmeniä kestäneen arkkitehtonisesti vastenmielisen prosessin aikana kaupunkia oli jälleenrakennettu kahden esteettisesti vastakkaisen järjestelmän voimavaroin ja arkkitehtonisin pyrkimyksin tavalla, jonka piti viimeistään saada kaikki ajattelevat ihmiset kiivaiksi rauhanaatteen puolustajiksi. Jos sota sai aikaan tällaista, se oli kirottava ja hävitettävä maan päältä ikuisiksi ajoiksi. Ihmiskunta ei kestäisi toista Berliiniä.

Astelin hiljaista katua, jonka varrella paikallinen matkaopas selosti amerikkalaiselle kouluryhmälle valtakunnankanslerian sijainneen. Sodan jälkeen neuvostoliittolaiset olivat hävittäneet rakennuksen ja sen marmoreita oli kuljetettu Moskovan metron koristeiksi. Pettyneet jenkit tuijottivat mitäänsanomatonta maakappaletta edessään, kunnes eräs blondi huomasi toisella puolella katua olevan kerrostalon ja kysyi, oliko Hitler käyttänyt siinä sijaitsevaa parturia.

Ryhmä tuli perässäni parkkipaikalle, jolla Hitlerin bunkkeri oli sijainnut. Vanhempi rouvashenkilö hyppeli pienellä nurmikonkaistaleella ja selitti ohikulkijoille, että hän oli luvannut edesmenneelle äidilleen tanssia jokin päivä Hitlerin haudalla. Tämän lähemmäksi sitä hän ei päässyt.

Viereisen kerrostalon asukas tuuttasi autossaan koululaisryhmää siirtymään tieltään, ruuvasi ikkunan auki ja huusi turhautuneena ”Adolf ei asu täällä enää”.

Bunkkeria oli yritetty hävittää ja räjäyttää useaan kertaan. Se pysyisi poliittisena ja arkeologisena tabuna vielä muutaman sata vuotta ennen kuin se kaivettaisiin esiin ja kunnostettaisiin historialliseksi nähtävyydeksi. Minä en vain ehtisi nähdä sitä.

Kun amerikkalaiset poistuivat kohti juutalaisten muistomerkkilabyrinttiä, lähdin vastakkaiseen suuntaan ja löysin Albert Speerin alun perin Luftwaffen päämajaksi suunnitteleman nykyisen talousministeriön rakennuksen. Muuri oli kulkenut myös tämän rakennuksen läpi ennen kuin se oli kunnostettu entiselleen DDR:n kadottua maailmankartalta.

Palatsia vastapäätä oli retrokiertoajeluille kunnostettujen Trabantien parkkipaikka. Vasemmalla oli korttelin verran muuria, jota oli järsitty matkamuistoiksi niin, että se näytti reikäjuustolta ja pysyi pystyssä enää rautatankojensa tukemana. Sen vieressä sijainneiden SS:n ja Gestapon päämajojen paikalla oli puisto.

2

Kertasin toimeksiantoni S-Bahnin matkatessa ränsistyneiden betonilähiöiden, masentavien pilvenpiirtäjien ja tyhjien tonttien ohi. Huomattava korealainen liikemies oli saanut nimettömiä kirjeitä, joissa väitettiin, että yksi hänen palveluksessaan olevista henkilöistä oli fiktiota. Liikemies oli järjestänyt niin, että kaikki epäilyksenalaiset henkilöt saapuivat tänä iltana Frankfurtiin ja matkustaisivat Saksan ja Itävallan läpi samassa bussissa, jota minä olin hakemassa Berliinistä. Epäillyt eivät tunteneet toisiaan ja he luulivat voittaneensa kiertomatkan arpajaisvoittona.

Matkustaisin ryhmän mukana bussikuskin apumiehenä ja tehtäväni olisi paljastaa, kuka tuo fiktiivinen henkilö oli. Olin tottunut tavanomaiselle privaattidekkarille hieman erikoisempiin juttuihin varsinkin sen jälkeen, kun nimeni oli tullut tunnetuksi alan piireissä kaukoidässä. Äkkirikastuneet ja jännitystä elämäänsä etsivät aasialaiset uusrikkaat suorastaan janosivat syytä rahojaan minulle, jotta ratkaisisin monenkirjavia intellektuaalisia pähkinöitä heidän huvituksekseen. Epäilin, että palveluksiani käytettiin myös vedonlyöntiin, mutta koska aasialaisilta saamani rahallinen korvaus oli erittäin avokätinen, en piitannut siitä, vaikka miljardi kiinalaista olisi lyönyt vetoa sitä vastaan, etten kykenisi ratkaisemaan juttua. Sitä paitsi olisi ollut mieletöntä tehdä niin, koska aiempien juttujeni ratkaisuprosentti oli tasan sata.

Löysin sinisen Volvon bussin sovitulta bensa-asemalta esikaupungista. Esittäydyin kuskille mieheksi, jonka piti auttaa häntä kiertoajelulla. Toimeksiantajani oli järjestänyt paikallisen matkatoimiston avulla kuljettajaksi navigointiapua tarvitsevan ensikertalaisen, jotta kukaan ei epäilisi läsnäoloani bussissa. Kuski oli keski-ikäinen, karvainen käkkäräpäinen tšekki ja hänen nimensä oli Jan, kutsumanimeltään Honza. Hän oli ajanut rekkaa viisi vuotta ja tämä oli hänen ensimmäinen kertansa ison turistibussin ratissa. Hän puhui vain tšekkiä ja hieman saksaa.

Lähdimme ajamaan autobaanaa kohti Frankfurt am Mainia. Honza tuntui selviytyvät ajamisesta tottuneesti, joten torkuin ja kuuntelin välillä, kun hän kertoi perheestään, johon kuului vaimo, kaksi lasta sekä koira. Huomasin, että autobaanalla oli kolmenlaisia autoja: niitä, jotka ajoivat lujaa; niitä jotka ajoivat vielä lujempaa; ja niitä, jotka humahtivat kaikkien ohi. Honza hytkyi hydraulisella tuolillaan tavalla, joka antoi miehelle auktoriteettia, jonka tunsin puuttuvan itseltäni istuessani hänen takanaan tavallisella penkillä. Moottoritiellä ajaminen ei tuottanut hänelle mitään ongelmia, ja löysimme Frankfurtin lentokentällekin helposti opasteiden avulla.

Kysyin Honzalta osasiko hän käyttää navigaattoria, kun etsimme bussiparkkipaikkaa lentokentältä. Bussi oli niin valtava, että meidän olisi paras osata ajaa suoraan oikeisiin paikkoihin, jottemme joutuisi soutamaan goljatilla edestakaisin kiertomatkallamme. Terminaali jäi huolestuttavasti taaksemme, ja Honza tyytyi mumisemaan jotain epäselvää. Huomasin bussiparkin kyltin ja osoitin sitä kuskille. Ajoimme parkkipaikalle, ja kun astuin bussista ulos, tunsin keskikesän pirullisen kuumuuden. Kello kävi kuutta, joten meillä oli toista tuntia aikaa, ennen kuin Seoulin lento laskeutuisi.

En ollut nähnyt navigaattoria ennen kuin taksin kyydissä. Otin vehkeen käsiini ja kysyin, oliko Honzalla siihen ohjekirjaa. Ei ollut. Kaivoin matkasuunnitelman esiin, kokeilin navigaattorin toimintoja ja aloin ohjelmoida siihen seuraavaa määränpäätämme, joka oli korealainen ravintola Frankfurtin keskustan suunnalla. Onneksi kone oli intuitiivinen ohjelmoida, vaikka hämmästelin hieman sitä, ettei Honzalla tuntunut olevan kiinnostusta laitteen toimintoja kohtaan.

3

Odotin kakkosterminaalin D-vastaantuloaulassa kädessäni lappu ”No. 1 Tour”, kun korealaisia alkoi valua ulos lennon pakollisen myöhästymisen jälkeen. Viimein keski-ikäinen, hieman kireältä vaikuttava pieni naikkonen juoksi luokseni ja esittäytyi ryhmänjohtajaksi. Hän viittoi ryhmänsä paikalle, ja esittäydyin korealaisille apukuskiksi.

”An nyong ha se yo”, tervehdin ryhmää, johon kuului vain kaksitoista turistia. Olin kuvitellut, että bussin kaikki yli viisikymmentä paikkaa olisivat täyttyneet, joten helpotuin siitä, että epäiltyjen määrä kaventui heti kättelyssä vaivaiseen tusinaan.

”Puhutteko koreaa”, ryhmänjohtaja kysyi, kun pari ryhmäläisistä taputti ihastuneena käsiään.

”Valitettavasti en”, vastasin englanniksi. Tahdoin säilyttää etulyöntiaseman epäilyksenalaisiin nähden enkä halunnut paljastaa, että puhuin kieltä sujuvasti. Suomalaisena minun oli ollut naurettavan helppoa oppia tätä sukulaiskieltämme. Vaikka oli totta, että esi-isämme olivat erkautuneet toisistaan muutama kymmenen tuhatta vuotta sitten ja kirjoituskin oli nykyään täysin erilaista, minulta ei ollut mennyt kuin muutama viikonloppu ja kasa taekwondoleffoja sujuvan koreankielen oppimiseen.

Opastin ryhmän parkkipaikalle, jonne oli lähes puolen kilometrin kävelymatka. Lastasin korealaisten valtavat matkalaukut bussin uumeniin samalla, kun Honza istui rattinsa takana ja hypisteli jotain papereita. Lähdimme liikkeelle, ja ryhmänjohtaja otti haltuunsa ensimmäisen rivin oikeanpuoleiset penkit.

Näin juuri ja juuri navigaattorin ohjeet Honzan takaa samalla, kun ryhmänjohtaja toivotti turistit tervetulleiksi Eurooppaan ja kertasi lähipäivien ohjelmaa. Pääsimme ulos valtavalta lentokenttäalueelta vaivattomasti, mutta lähestyessämme Frankfurtin keskustaa aistin Honzan hermostuneisuuden.

”Tästäkö?” hän kysyi, kun navigaattori oli juuri sanonut selkeällä tšekin kielellä, että seuraavasta mutkasta käännytään oikealle. Kun vahvistin käännöksen, kuski vastasi ”joo joo” äänenpainolla, joka antoi ymmärtää, että hän oli tilanteen herra eikä tarvinnut neuvoja keltään.

Sama toistui seuraavassa käännöksessä. Ja seuraavassa.

Olimme ajaa vain yhden mummon päälle, ennen kuin löysimme ravintola Kang-Namin. Kun korealaiset purkautuivat iloisena bussista, pyyhin hien otsaltani ja seurasin heitä ravintolaan Honzan kanssa. Saimme kahden hengen pöydän samalla, kun opas juoksenteli pöydästä toiseen ja sääti ravitsemustapahtuman yksityiskohtia kuin kyse olisi ollut kuninkaallisesta illallisesta.

Saimme kaasuliedellemme rätisevän annoksen bulgogia ja lukuisia pieniä kippoja erilaisia kasviksia. Kun Honza yritti ottaa syömätikuilla riisiä kuppiinsa pitäen puikkoja tiukasti eri käsissään, pyysin tarjoilijaa tuomaan hänelle veitsen ja haarukan ja aloin näyttää, miten korealaista ruokaa syödään.

Honza haarukoi hieman lihaa ja riisiä suuhunsa, otti suupalat kimchiä sekä chilissä marinoituja pavunituja ja jätti loput ruoat minulle. Kun olin viimeistellyt viimeisenkin chilitahnaan dippaamani lihapalan, katsoin viereisessä pöydässä ruokailevaa pariskuntaa, jolle oli jostain syystä tuotu ruokaa kaksinkertainen määrä. Kaksikko tyytyi napostelemaan vain hieman kimchiä riisin kanssa ja antoi herkullisen bulgogin tuoksun leijua suoraan nälkäiseen vatsaani.

Oli sanomattakin selvää, että tämä pariskunta oli korkealla epäiltyjeni listalla.

Mies vaikutti tyypilliseltä tanakanlännältä keski-ikäiseltä työhevoselta, jonka vaimo oli kieltämättä näyttävä, mutta samalla hieman kitschahtava ilmestys korkeine korkoineen, merkkivaatteineen ja epäilemättä kirurgilla korjailtuine rintavarustuksineen.

Katsoin muita ryhmän jäseniä, jotka söivät kauemmissa pöydissä. Toinen pariskunta istui meistä seuraavina. Roolijako näytti hämmästyttävän samanlaiselta: mies oli pönäkkä ukkeli, ja nainen näytti enemmän seksikkäältä lelulta kuin todelliselta henkilöltä painovoimaa uhmaavassa kampauksessaan ja tiukassa mekossaan sekä meikeissään, jotka olivat kuin juuri päälle laitetut huolimatta siitä, että takana oli yhdentoista tunnin lentomatka. Koska aasialaisten naisten ikää oli yleensäkin mahdotonta arvioida, molemmat naiset saattoivat olla yhtä hyvin viisitoistavuotiasta sakkolihaa kuin nelikymppistä MILF-osastoa.

Päätin pitää naiset erityisen tarkkailun alla.

Seuraavassa pöydässä istuivat keski-ikäiset mies ja vaimo sekä teini-ikäiset tyttö ja poika, jotka olivat ilmeisesti näiden lapset. Perhe otti toisistaan valokuvia ruoan äärellä. Sekä tytär että äiti olivat varsinaisia herkkupaloja, joten päätin pitää myös näitä silmällä.

Isoimmassa pöydässä istuivat oppaan lisäksi vanhus, joka vaikutti olevan matkalla yksin, sekä nuorehko pariskunta ja keski-iän ohittanut nainen, joka osoittautui sulhasen ruumiinkielen perusteella pian tämän anopiksi. Pariskunnan parempi puolisko oli varsinainen jättipotti hoikassa, mutta silti kurvikkaassa vartalossaan ja sööteissä bimboeleissään.

Anoppi toi mieleeni aasialaisen version rouva Macbethista. Hän oli ollut joskus varsinainen kaunotar, mutta elämä oli saanut hänen otsansa rypistymään, kulmakarvansa kurtistumaan ja kasvojen piirteet jähmettymään jäisiksi kuin wokkivihannekset.

Korealaiset olivat vähäruokaisia ja nopeita syömään. Katsoin pöytiin jätettyjä lihapatoja, kun opas jo hoputti ihmisiä bussiin. Lähdimme Holiday Inn -hotellille, joka oli joen toisella puolella, mutta suhteellisen helpon ajomatkan päässä. Parkkipaikan löytäminenkään ei tuottanut hankaluuksia, sillä saatoimme jättää bussin leveän Gutleuterstraßen toiselle puolelle.

Autoin matkalaukut ulos tavaratilasta samalla, kun Honza täytti autossa papereitaan. Opas jakoi hotellin aulassa huoneiden avaimet ja kun sain viimeiseksi oman sekä kuskin huoneiden avaimet, Honzakin löntysteli aulaan salikassinsa kanssa. Heitin hänelle avainkortin.

”Mikä tämä on?” hän kysyi.

Kävin Frankfurtin yössä sen verran, että totesin kaupunkikuvan noudattavan samaa masentavaa postmodernin arkkitehtuurin yliotetta psykomaantieteellisestä maisemasta kuin Berliinissä. Jos natsit olisivat voittaneet sodan, olisi ainakin Saksa nyt esteettisesti parempi paikka elää.

Join vanhankaupungin alueella – jota hallitsivat kiiltävät pilvenpiirtäjät – pari mukillista kuuluisaa paikallista omenaviiniä. Palasin litran omenaviinipullon kanssa hotellille, ostin aulan automaatista sille seuraksi pari oluttölkkiä ja kun olin aukaisemassa huoneeni ovea, huomasin ensimmäisen pariskunnan paremman puoliskon kurkkivan nurkan takaa.

”Mr. Marko”, nainen kuiskasi ja hiipi luokseni samettiyöpaidassaan. ”Voitteko auttaa minua?”

”Totta kai”, vastasin ja aukaisin huoneeni oven. ”Laitan vain nämä tavarat huoneeseeni.”

Heitin ostokseni sängylle ja ennen kuin ehdin kääntyä, nainen oli sipsutellut sisään ja sulkenut oven perässään.

jatkuu

#novelli