• Marko

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 2


4

Lähdimme aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Etelä-Saksan olutkeitaita. Tarkoituksemme oli ajaa ensin Würzburgin kautta Rothenburgiin, jossa turisteille esiteltäisiin idyllistä keskiaikaista kaupunkia. Frankfurtista navigaattori ei kuitenkaan ohjannut meitä autobaanalle vaan pikkuteille, ja kun käännyimme eräässä risteyksessä sen kehotuksesta oikealle, vaikka vasemmalla olisi ollut tarjolla Würzburgiin vievä valtatie, aloin aavistella ettei kaikki ollut aivan kohdallaan. Ajoimme mutkittelevilla pikkuteillä ensin tunnin ja sitten toisen, ja Honzan lisäksi myös opas alkoi hermostua. Hän jutteli mikrofoniinsa ummet ja lammet pitäen ryhmähenkeä yllä, mutta sinkosi suuntaani vaivihkaa huolestuneita ilmeitä. Koska olimme etupenkeillä ja kaikkien katseet olivat suunnattu meihin, yritin yhtä vaivihkaa löytää asemamme valtavalta Saksan kartalta jonka olin taitellut vielä vaivihkaammin polvilleni. 

Kun en löytänyt kartalta pikkukyliä, joiden läpi ajoimme, saatoin vain toivoa, että olin ohjelmoinut navigaattoriin oikean Rothenburgin – Saksassa kun tuppasi olemaan Frankfurtin tapaan useampia samannimisiä kaupunkeja. Hikikarpalo valahti pitkin selkärankaani, kun huomasin matkasuunnitelmasta, että tämä kaupunki oli täydelliseltä nimeltään Rothenburg ob der Tauber. Rukoilin, että tupsahtaisimme ennemmin tai myöhemmin sinne emmekä esimerkiksi jonnekin Puolan rajalla sijaitsevaan kaimakylään.

Aloin jo kaivaa kännykkäni paikannustoimintoa esille, kun vastaamme tuli tienviitta, jonka mukaan olimme lähestymässä oikeaa Rothenburgia. Turhautunut opas kiiruhti soittamaan lounasravintolaan ja kertomaan viivästyksestämme. 

Idyllisillä pikkuteillä ajamisen hyvä puoli oli ollut, ettei minun ollut tarvinnut puuttua Honzan ajamiseen, mutta nyt kun lähestyimme tunnettua turistipaikkakuntaa, minun täytyi paneutua taas opastamiseen. Nousimme tasangolle, jolla Rothenburg sijaitsi, ja ensimmäinen tehtävämme oli löytää parkkipaikka numero kolme, joka oli tarkoitettu turistibusseille. Se ei tietenkään ollut niin yksinkertaista kuin luulisi, ja parkkipaikat yksi ja kaksi ohitettuamme löysimme parkkipaikan numero neljä, joka oli myös tarkoitettu henkilöautoille. Käännyimme takaisin todetaksemme, että bussiparkkipaikka oli varattu juuri sinä päivänä tivolille. Aiheutimme pienen liikenneruuhkan kääntyessämme uudelleen kaupungille päin – navigaattorin neuvot loppuivat tähän.

Hyppäsin autosta ja kysyin ensimmäiseltä pakettiauton kuljettajalta, mistä löytäisimme parkkipaikan goljatillemme. Ystävällinen paksu viiksiniekka neuvoi meitä seuraamaan autoaan ja vain kymmenen minuutin ja parin vähältä piti -tilanteen jälkeen olimme parkissa toisella puolella pikkukaupungin keskustaa. 

Korealaiset purkautuivat saman tien bussista oppaansa paimentamina ja lähtivät tekemään pikakierroksen klassisen saksalaisen pikkukaupungin keskustassa. Olisin itsekin halunnut nähdä kaupungin, joka on tullut tunnetuksi muun muassa viimeisimpien Harry Potter -elokuvien taustakulissina. Korealaisille Rothenburg on tunnettu japanilaisesta animaatiosarjasta, jonka hahmot on sijoitettu kaupunkiin, mutta itselleni paikka merkitsi ennen muuta kylää, jonne natsit olivat tuoneet maanmiehiään 1930-luvulla ihailemaan saksalaisen hengen ruumiillistumaa. 

Lisäksi siellä oli kuvattu parin viimeaikaisen Ritchie Blackmore -levyn kansikuvat.

Sen sijaan jäin hikisenä parkkipaikalle kiroamaan navigaattoria. Kun olin sättinyt rakkinetta tarpeeksi, aloin tutkia sen toimintoja. Honza istuskeli rattinsa takana ja tarkisteli bussin merkkivaloja. Kun olin ohjelmoinut navigaattorin seuraavaan määränpäähämme tarkistin sen asetukset.

Vehje oli määritelty asetukselle ‘vältä moottoriteitä’.

Jätin Honzan bussille, sytytin tupakan ja lähdin kävelemään kohti kaupungin keskustaa, jotta ehtisin nähdä edes vilauksen legendaarisesta kaupungista, joka oli säästynyt lähes vahingoittumattomana sodastakin. Ylitin liikennevalot ja erään portin ja juuri, kun olin lähestymässä turistialuetta, korealaiset juoksivat vastaani.

”Mr. Marko, now we go to lunch. Very hurry”, opas henkäisi ja ohjasi laumansa läheiseen gasthausiin, jonka ovia koristivat kärrynpyörät. Sisällä opas jakoi katraansa pöytäkuntiin ja asetteli käsilaukkunsa samaan pöytään, johon hän oli juuri määrännyt minut. Opas – korealaisten nimiä on yleensä turha kertoa, koska ne ovat kaikki joko Lee, Park tai Kim – hössötti juomat pöytään ja istuutui eteeni. 

”Mr. Marko. Miksi kuski niin huono? Minä hermostun. Koetan keksiä jotain puhuttavaa, jotta asiakkaat ei hermostu. Mikä hänessä vikana? Olemme myöhässä. Jos myöhästymme en saa bonusta.”

Kerroin, että juuri alkaneen kesälomakauden takia Keski-Euroopassa oli huutava pula bussikuskeista ja paikallisen matkatoimiston oli ollut pakko hyväksyä ensikertalainen.

”Hän ei siis osaa ajaa bussia?” opas huudahti kuullessaan sanan ‘ensikertalainen’. Samassa mursuviiksinen tarjoilija kysyi, olinko kuljettaja ja tiedusteli, mitä halusin juoda. Tilasin oluen, mikä sai viinurin hätkähtämään. Selitin, että Honza oli rekkamies, joten minä olin auttamassa navigoinnissa enkä siis varsinainen kuski. 

Jouduimme odottamaan lounasta puolisen tuntia, mikä sai oppaan täysin tolaltaan. Yritin hukuttaa ainoaan tuopilliseeni menneet ja tulevat stressit sekä tosiasian, että maailmanluokan keskiaikainen kaupunki oli nurkan takana. En jaksanut miettiä edes tehtävääni. Kun wieninleikkeet lopulta tulivat, opas ilmoitti, että kaikilla olisi kymmenen minuuttia aikaa syömiseen, minkä jälkeen juoksimme bussiin ja jatkoimme matkaa.

5

Rothenburgista matka jatkui etelään. Tällä kertaa navigaattorikin osasi ohjata meidät läheiselle autobaanalle ja kohti Müncheniä, jonka liepeille saavuimme vajaassa kolmessa tunnissa. Olin ottanut torkut penkilläni Honzan takana ja kironnut järjestelyä, joka salli kaikkien epäiltyjen olla ulottuvillani mutta selkäpuolellani. Tutkimukseni olisivat voineet muistuttaa klassista suljetun tilan mysteeriä, mutta nyt se tuntui pikemminkin piiloleikiltä, jossa olin pakotettu tuijottamaan nurkkaa. 

Müncheniä lähestyessämme jouduin taas navigointipuuhiin. Olimme ajaa vain muutaman pyöräilijän yli ja lähestyä keskustaa, kun juutuimme alikulkutunneliin. Bussi oli yksinkertaisesti liian suuri 3,3 metriä korkeaksi merkittyyn tunneliin. Aiheutimme valtavan liikenneruuhkan joutuessamme perääntymään vilkasliikenteistä tietä takaperin vauhdilla, jolla rollaattorilla kulkeva mummokin olisi ohittanut meidät – ja itse asiassa ohittikin. 

Tarvittiin vain muutama kuoliaaksi pelästynyt jalankulkija, pari tusinaa Honzan synkästi murahtamaa ”Scheissea” ja taksin apu opastamaan meidät kymmenen kilometrin kiertotien kautta Münchenin keskustaan. Parkkipaikalla jätin Honzan sekä navigaattorin bussiin ja lähdin ryhmän mukana kaupungin keskustaan. 


Marienplatzilla loin kaihoisia silmäyksiä torilla sijaitseviin olutterasseihin, jotka mainostivat paikallisia vehnäoluita, mutta päätin seurata turisteja ja ajatella toimeksiantoani. Korealaisten tykitettyä hetken toisistaan kuvia kamera-arsenaalillaan opas johdatti ryhmänsä Frauenkircheen, jossa jumalaton kameroiden sarjatuli vain yltyi. Tämäkin katedraali vaurioitui pahoin toisen maailmansodan pommituksissa, mutta sen tunnetuin nähtävyys säilyi.

Opas etsiskeli tätä vetonaulaa hetken ja kysyi sitten paikalliselta mummolta, missä ihme oikein sijaitsi. Ikäihminen mietti hetken, tutkiskeli lattiaa ja osoitti kohtaa kirkon eteisessä. Koko ryhmä kerääntyi todistamaan jalanjälkeä, jonka itse piru oli jättänyt luotettavien todistusten mukaan pilkatessaan rakenteilla ollutta ikkunatonta kirkkoa. Legendan mukaan perkele oli lupautunut auttamaan kirkon rakentamisessa, jos se jätettäisiin ikkunattomaksi, mutta ovela rakennuttaja oli kätkenyt ikkunat – sillä kyllähän kirkossa pitää ikkunat olla, mihin muualle lasimaalaukset voisi sijoittaa – pylväiden taakse niin, ettei piru voinut nähdä sitä tältä paikalta. 

Useampikin korealainen kävi seisomassa paikalla ja huomautti, että ikkunat kyllä näkee siitä. Minustakaan jälki ei ollut kovin kummoinen itse saatanan jättämäksi vaan muistutti enemmän luuttuamatta jätettyä likatahraa. Nojailin väsyneenä erääseen metallikylttiin ja kun se alkoi huojua uhkaavasti, jouduin tarraamaan siihen kiinni. Ehdin saada kyltin hallintaani juuri ennen kuin se olisi kaatunut keskiaikaiselle lattialle, ja kun katsoin, mitä sen jalustan alta paljastui, suustani pääsi huudahdus. 

”Das ist der Teufelsschritt!” mummo huudahti ja pian korealaiset parveilivat ympärilläni ja ottivat valokuvia vaaleanruskealla laatalla olevasta tummasta jalanjäljestä. 

Kun turistit tuijottivat ihastuneena laattaa ja taputtivat käsiään minulle, vain nuorenparin anoppi jäi kauemmaksi muista. En ollut varma sähisikö nainen vai kiiluivatko hänen silmänsä ihailusta.

#novelli