• Marko

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 4


8

Seuraavana aamuna saavuimme Alpeille. Ohitimme polkupyöräilijöitä, jotka olivat aloittamassa perverssiä urakkaansa nousta ylös samaa vuorta, jonka ylittäminen bussillakin tuntui käyvän henkeen – ja ainakin se kävi Honzalle, joka joutui vääntämään ohjaustehostettua rattiaan jatkuvasti ohjastaessaan goljattiamme siksakkia mutkittelevaa tietä ensin ylös ja sitten alas. Kun kuskimme ehti hengähtää ja katsoa ympärilleen, ei hänkään voinut olla huokaisematta ihastuksesta. Majesteettiset vuoret ja alhaalla kimaltelevat järvet tekivät yhteisvaikutuksen, jonka pystyivät ylittämään vain vierestämme terävinä kohoavat vuorenhuiput, joille köysiradat nousivat välillä niin jyrkästi, että tuntui kuin ne olisivat saman tien yltäneet tähtiin.

Matkamme ensimmäinen takaisku sattui, kun seurueen seniorin kamera teki tenän pysähtyessämme pakolliselle kuvaustauolle keskelle vuoristoidylliä. Katastrofilta vältyttiin, sillä nelihenkisen perheen poika paitsi lainasi oman kameransa vanhukselle, perhe myös näytti ottavan jollain tavalla suojelukseensa metusalemin. Kun oppaamme oli ainoa, joka ei kiinnittänyt mitään erityishuomiota ikänsä puolesta kunnianarvoisimpaan jäseneemme, muut vähintään osoittivat sitä muodollista arvonantoa vanhukselle, joka tälle ikänsä puolesta aasialaisessa kulttuurissa kuului. Kun metusalemi oli kaivanut edellisiltana keskiaikaisessa kuppilassa esille soju-pullon ja kertonut olevansa leski sekä heräävänsä joka aamu kuudelta voimistelemaan, tilinteko oli herättänyt ensin ihastusta, mutta tämän poistuttua nukkumaan seurueen jäljelle jääneet jäsenet olivat olleet yhtä mieltä siitä, että vanhus oli säälittävä höppänä, jonka olisi pitänyt jäädä kotiin ja säästää nämäkin matkarahat perillisilleen. 

Minulle he olivat tietenkin ylistäneet englanniksi sen jälkeenkin metusalemin ennakkoluulotonta asennetta lähteä yksin kalliille matkalle kaukaiseen Eurooppaan. Matkanjohtaja oli nyökytellyt päätään ja todennut koreaksi tietävänsä, että mies oli tehnyt pitkän uran Huyndailla – vahtimestarina. 

Taas yksi ‘muualla’ työskentelevä epäilty. Ellei toimeksiantoni ollut fiktiota, koko ryhmä tuntui elävän jossain toisessa todellisuudessa kuin missä tiesin heidän olevan ja tekevän töitä samalle henkilölle, joka oli palkannut minut selvittämään, kuka ryhmän jäsenistä oli fiktiivinen henkilö. Ainakin kaikki kuvittelivat maksaneensa ilmaisesta ‘palkintomatkasta’ suuria summia. 

Ylitimme jossain vaiheessa Saksan ja Itävallan välisen rajan – mikä sai matkapuhelimeni hulluksi – ja vaikka hotellilta oli linnuntietä Innsbruckiin alle sata kilometriä, saimme kulumaan matkaan reilut kolme tuntia. Syynä eivät olleet tällä kertaa navigointiongelmat vaan sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti haasteellinen tiestö. Honzan kunniaksi on sanottava, että hänen kyydissään oli turvallista matkustaa, vaikka mutkitteleva tie vei meidät välillä kirjaimellisesti jyrkänteen reunalle eivätkä vuoristotiellä parveilevat polkupyöräilijät ja motoristit tehneet ajamisesta helpompaa.

9

Innsbruck merkitsi minulle ennen muuta paikkaa, jossa Matti Nykänen oli suorittanut joitain legendaarisimmista suorituksistaan niin hyppyrimäessä kuin kaupungin discoissakin. Kun lähestyimme kaupunkia, näin mäen, josta Nykäsen lisäksi myös Veikko Kankkonen oli hypännyt kultaa ja kunniaa. 

Kaupunki oli sen verran pieni, että pääsimme keskustaan vain säikäyttämällä puolikuoliaaksi pari jalankulkijaa, joista varsinkin jälkimmäinen taisi saada löysät housuihinsa erehdyttyään luulemaan, että bussimme tosiaankin noudattaisi normaaleja suojatiesääntöjä. Honza mumisi ”do prdele, kurva” – totesin ilolla, että hän oli ottanut neuvostani vaarin ja kiroili nyt tšekiksi – mutta sai Volvon pysähtymään juuri ennen kuin mitään peruuttamatonta ehti tapahtua. 

Pääsimme parkkiin aivan joen rannalle ilman ihmeempiä sattumuksia – ellei sellaiseksi luettu yhtä romuttunutta polkupyörää – ja lähdin seuraamaan ryhmää näiden jalkaannuttua ihastelemaan Innsbruckin keskustaa. Käännyimme ensin ihmettelemään näkymää Inn-joen yli menevällä sillalla, ja tarjouduin ottamaan valokuvia pariskunnista. Olin huomaavinani lievän punastuksen LG-vaimon poskilla, kun näpsin sarjan kuvia tästä ja tämän miehestä Alppien ja vanhankaupungin rakennusten näkyessä taustalla. 

Silikonitäti sen sijaan väläytti minulle häpeämättömän silmäniskun poseeratessaan lyhyenlännän siippansa kanssa. Nelihenkinen perhe huolehti metusalemin lomakuvista ja otin vielä yhteiskuvan koko kvintetistä. Tuoreen avioparin anoppi oli loihtinut silmilleen tšekkoslovakialaista mallia olevat jättimäiset aurinkolasit eikä halunnut poseerata lainkaan pariskunnan lukuisista, mutta innottomista pyytelyistä huolimatta. 

Matkanjohtaja kiiruhti ryhmän vanhaankaupunkiin, ja pysähdyimme valokuvaussessiolle kuuluisan 500-vuotiaan ‘kultaisen katon’ kohdalle. Samalla paikalla oli poltettu elävältä eräs epäonninen uskonpuhdistaja, mutta nyt aukiota hallitsivat ravintolaterassit ja turistilaumat. 

Olimme jälleen aikataulusta myöhässä, joten Innsbruckin kaupunkikierros suoritettiin lähes hölkkävauhtia oppaan juostessa edellä ja muiden yrittäessä pysyä perässä. Opas ei vaivaantunut vilkuilemaan taakseen, joten ryhmän muuttuessa ensin jonoksi, sitten letkaksi ja lopulta molempiin suuntiin ja useiden kulmien yli venyväksi kuminauhaksi, katsoin velvollisuudekseni yrittää pitää ryhmää koossa ja odottaa strategisilla kulmilla heikompikuntoisia, jotta saatoin näyttää mihin suuntaan ryhmänjohtaja oli kääntynyt. 

Sain sen verran selvää oppaan kertomasta, että Mozart oli viettänyt yön eräässä hotellissa säveltäessään Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa. 

Eksytysyrityksistä huolimatta ryhmä pysyi koossa. Osa tästä saavutuksesta kuului paitsi opastinpalveluilleni, myös sille sattumalle, että metusalemin adoptoinut perhe tuli meitä vastaan, kun palasimme riemukaarelta samaa tietä takaisin. Kun pääsimme hölkkäkierroksen jälkeen vetämään henkeä, opas ilmoitti, että voisimme käyttää seuraavan puoli tuntia pienessä kiinalaiskaupassa, joka sijaitsi hiljaisella kadulla, jolla ei ollut mitään muuta nähtävää tai tekemistä. Aurinkokin porotti niin kuumasti, että korealaiset ahtautuivat kilvan kauppaan, jossa oli oppaan mukaan tarjolla paitsi aitoja Mozart-kuulia, myös ilmastointi ja takahuoneen vessa. 

Seisoskelin vessajonossa, kun turistit parveilivat Mozart-kuulien ympärillä. Totesin, että samoja suklaakuulia saa todennäköisesti paremmalla hinnalla muualtakin matkan edetessä. Useimmat ottivat neuvostani vaarin ja vain LG- ja Samsung -päälliköt yltyivät kasaamaan koreihinsa kuularasioita kilpaa osoittaakseen, ettei raha merkinnyt näille kroisoksille mitään. Kun lompakkoa uhmaava kukkotappelu oli päättynyt ratkaisemattomaan tasapeliin – ukot eivät yksinkertaisesti pystyneet kantamaan enempää Mozart-kuulia – saatoimme jatkaa matkaa. Honza oli tehnyt varsinaisen uroteon löytämällä kadulle, joka sijaitsi vain muutaman kulman takana pysäköimispaikasta, joten kaikki näytti menevän vaihteeksi suhteellisen hyvin. 

Juuri kun olimme löytäneet tien ulos kaupungista, nelihenkisen perheen tytär ilmoitti kummastuksensa siitä, ettei lady Macbeth ollut bussissa. Aviopari yritti ensin hyssytellä tyttöä, mutta kun muut huomasivat asian, hekin liittyivät kovaäänisten ihmettelijöiden joukkoon.

Opas soitti kiinalaiskauppaan, josta kerrottiin, että rouva oli jäänyt vessaan lukkojen taakse mutta oli hyvässä kunnossa. Käännyimme takaisin Innsbruckin keskustaan, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty. Jo pelkkä U-käännös aiheutti lievän liikennekaaoksen, mutta vain tunnin kuluttua olimme takaisin kiinalaisen kaupan edessä. 

Hysteriaan itsensä lietsonut tuore aviovaimo ryntäsi bussista äitinsä luokse, joka istui kaupan edessä varjossa ja poltti tupakkaa jalat ristissä. Vaikka tyttö esitti huolesta suunniltaan olevan tyttären osaansa vähintään Oscarin arvoisesti, rouva Macbeth antoi tälle mojovan korvapuustin ja syytti kovaäänisesti tämän miestä – joka yritti samanaikaisesti kaivautua bussin istuimen alle – itsensä lukitsemisesta vessaan. Nainen tumppasi savukkeen ja matka jatkui – tai pikemminkin alkoi uudestaan – hyytävässä ilmapiirissä. Rouva parkkeerasi bussin perälle pahojen poikien paikalle ja tunsimme kaikki hänen tappavan katseensa samalla, kun aviopari yritti muuttua näkymättömäksi edessä. 

Vain muutaman väärän käännöksen jälkeen saavuimme matkamme seuraavaan etappiin. Swarovskin kristallimaailma oli ehta turistipyydys. Jo tosiseikka, että busseille tarkoitettu parkkipaikka oli useamman kymmenen hehtaarin suuruinen, on kuvaava. Alppien alla olevien kumpareiden sisään oli rakennettu kristallihelvetti, jossa perheenäitien oli tarkoitus vinguttaa visaa sellaisella volyymilla, että jälkeläiset joutuisivat syömään loppuvuoden pussikeittoja. Jo sisääntulossa sijaitsevan vesiputouksen – jossa vesi tuli suoraan miehen pään muotoon leikatun jättipensaan suusta – tarkoitus oli hämärtää kävijän todellisuudentajua ja aiheuttaa samanaikainen ihastuksentunne, jonka oli määrä jatkua ‘kristallimaailmaksi’ naamioidun megamyymälän sisällä. Edes Dalíei pystynyt samanlaiseen surrealistis-kaupalliseen kokemukseen, jonka päämääränä oli kukkaronnyörien avaaminen siinä mitassa, että seurauksena olisi joukkovelkavankeus sekä suoranainen nälänhätä. 

Jätettyäni Honzan parkkipaikalle pesemään autoa kävelin suoraan kristallibabylonin myymälän baariin, jossa join useita ylihinnoiteltuja pikkupulloja olutta. 

Suuria pulloja ei ollut tarjolla.

Ennen pitkää jouduin jättämään pullomeren jälkeeni ja suunnittelemaan paluuta käymälän kautta bussille. Mutta vessassa minua odotti yllätys. Juuri kun olin kaivamassa veitikkaani esille, viereisestä kopista kuului kuiskaus.

”Hey. Come here.”

Vedin vetoketjun puoliksi kiinni ja menin ottamaan selvää, mistä oli kyse. 

Käsi veti minut koppiin ja ennen kuin tajusinkaan, olin lähikontaktissa ryhmänjohtajamme kanssa.

Vihainen opas läpsäisi minua nenälle. 

”Miksi sinä sanoa Mozart-googeleita saada myöhemmin? Se ei sinun bisnes. Mozart-googeli minun bisnes. Kaupanpitäjä antaa provisio. Onko sinulla provisio jossain?”

Mutisin anteeksipyytelevästi, ettei minulla ollut ollut mitään aikeita sotkea kenenkään bisneksiä vaan että olin vain yrittänyt olla avulias.

”Sinä ei olla avulias. Se ei sinun työ. Selvä?”

Nyökkäsin, että asia on klaara.

”Ja nyt sinä tehdä jotakin minulle.”

Ja minähän poika tein.

#novelli