• Marko

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tehtävä Koreassa, osa 1

1

Kenellekään asioita tunteville ei tule yllätyksenä, että virolaisten ja unkarilaisten lisäksi korealaiset ovat veljeskansaamme, ja kun pyyntö tulee ja palkkio on riittävä, minä olen aina valmiina auttamaan sukulaisiamme hädässä. Niinpä löysin itseni eräänä sunnuntaipäivänä Finnairin A340-400 -koneesta matkalla kohti Seoulia.

Hurjassa nuoruudessani olin yrittänyt päästä vierailulle Juche-aatteen synnyinsijoille, mutta Pohjois-Korean viranomaiset olivat evänneet viisumini. Epäilemättä he olivat pitäneet minua täysin totuudenmukaisesti ääriradikaalina ja pelänneet, että koko aatejärjestelmä romahtaisi, jos pääsisin kosketuksiin maailman eristetyimmän kansan kanssa. Vierailuuni verrattuna ”Bend It Like Beckham” -elokuvan viimeaikaisen TV-esityksen aiheuttama kohu pahan valtakunnassa olisi ollut pelkkä tornado makoli-lasissa. Etelä-Korean huippukapitalistinen talousjärjestelmä oli nyt sen sijaan päätetty riskeerata vierailuni ajaksi, vaikka olinkin hieman pehmennyt sitten aktiivisten anarkistivuosieni. Joka tapauksessa asian täytyi olla vakava, koska vierailukutsu oli esitetty lukuisten virtuaalikumarrusten kera ja olipa kutsun sisältänyt sähköpostiteksti koristeltu lukuisilla pinkeillä söpönalleilla.

Oli viisasta, että minut oli sijoitettu huomaamattomasti turistiluokkaan tavallisen kansan keskuuteen, mutta aioin pyytää paluumatkalle upgraden bisnesluokkaan, kunhan saisin jutun selvitettyä eikä minun enää tarvitsisi piiloutua tuulipukukansan keskelle. Valmistauduin aikaeroon vetämällä kaksin käsin olutta ja valkoviiniä molempien tarjoilukierrosten aikana sekä ruinaamalla vielä neljä olutta sekä kaksi pikkupulloa punaviiniä yhä nihkeämmäksi käyvältä tarjoiluhenkilökunnalta, kunnes sammuin autuaasti henkilökohtaisen viihdekeskukseni ääreen.

Saavuin Incheonin lentokentälle vain lievässä etukenossa ja huomasin vastaantuloaulassa pukumiehen, joka heilutti laminoitua kylttiä, jossa luki ”Mr. Marco”. En kuitenkaan huomauttanut kohteliaasti kumartavalle kontaktilleni kirjoitusvirheestä, koska arvelin sen kuuluvan normaaleihin turvallisuuskuvioihin. Kun jouduttiin turvautumaan tämän mittaluokan hämäysoperaatioihin, oli selvää, että juttu oli suurempi kuin olin kuvitellutkaan.

”You first time in Korea?” herra Leeksi esittäytynyt agentti kysyi kaasuttaessaan tummalla Huyndaillaan parkkipaikalta. Pidin itsestään selvänä, että miehen nimen täytyi olla Park, sillä miksi hän olisi paljastanut oikean nimensä heti ensikättelyssä; olisihan voinut olla itsekin vaikka pahamaineinen Mr. Luther. Mumisin vastaukseksi ”jee”, ja arvelin, että tämän small talkin päämääränä oli harhauttaa mahdollisesti autoon upotetut salakuuntelulaitteet ja varmistautua identiteetistäni. Mies ei suostunut puhumaan sanaakaan tehtävästäni, mikä vain vahvisti epäilyksiäni suuren luokan jutusta, vaan kertoi, että majoittuisin tämän kotiin erääseen Seoulin noin viidestätuhannesta lähiöstä. Tämäkin kuului epäilemättä harhautusoperaatioon, joten jouduin malttamaan mieleni ja vaihtamaan kuulumisia säästä ja maailmanpolitiikan arkipäiväisyyksistä koko vajaan tunnin automatkan ajan.

Astuessani kolmannenkymmenennen viidennen kerroksen asuntoon Seoulin metrokartan laitamilla aloin tajuta operaation mittaluokan. Salaperäiset toimeksiantajani olivat järjestäneet kontaktihenkilöni piilopaikan ikään kuin se olisi ollut mikä tahansa peruskorealainen perheasunto. Kalusteisiin kuuluivat lämmitettävä matto, viileähkö vaimo sekä kaksi Bruce Lee -kampauksilla varustettua noin kymmenvuotiasta poikaa, jotka olivat takuulla nuorimmat tiedustelualan ammattilaiset, joiden kanssa olin joutunut koskaan tekemisiin. Pojat esittelivät minulle lähikontaktitaitojaan painimalla keskenään, kunnes perheen ”isä” rooliinsa mukaisesti käski näiden lopettaa kuolettavien taitojensa demonstraatio. Hän komensi ”pojat” tekemään ”läksyjä”, jotka epäilemättä koostuivat pirullisista harjoituksista, joiden tehtävä oli kehittää näiden ei-fyysisiä kamppailutaitoja.

Minulle tarjottiin aamiaiseksi kimchiä ja riisiä, mutta kun osoitin suurempaa kiinnostusta pöydän päädyssä orpona lojuvaa soju-pulloa kohtaan, ”emäntäni” haki minulle kupin, johon hän kaatoi riisiviinaa. Kaadoin naukun oikeaoppisesti ykkösellä alas ja kaadoin etiketin mukaisesti isännälleni ryypyn. Koska kenenkään ei koskaan pitäisi kaataa korealaisessa kulttuurissa juomaa itselleen, hän kaatoi minulle kupillisen. Kilistimme ja helistimme ”gang-be”, jonka jälkeen kaadoin isännälleni uuden annoksen. Hän ei vastaavasti voinut muuta kuin kaataa minulle uuden ryypyn.

Hetkisen tätä ikiliikkujaa ihmeteltyämme olimme aika päissämme. ”Perheen” ”vaimo” sanoi tiukkaan sävyyn jotain, joka epäilemättä kuului tämän peiterooliinsa, ja ”perheen” ”isä” tuhahti jotain kuin ainakin pohjalainen isäntä olisi lauantai-iltana vastannut pikku naukuttelusta nipottavalle vaimolleen. Paitsi että nyt oli maanantaiaamu ja kello oli vasta kymmenen paikallista aikaa.

2

En ala sen kummemmin kuvailla, mitä myöhemmin maanantaina tapahtui. Riittäköön maininta, että koordinaatit kulkivat ainakin parin karaokebaarin ja ”parturin” kautta takaisin ”perheen” ”asuntoon”, josta heräsin kello viisi aamuyöllä suhteellisen pirteänä ja freshinä lukuun ottamatta armotonta pään kiristystä sekä hetkellistä epätietoisuutta siitä, missä päin maailmankartalla sijaitsin. Jos jutusta oli jotain eilen puhuttukin, olin huuhtonut kaikki muistikuvat makolilla ja sojulla enkä kyennyt asettelemaan hajanaisia filminpätkiä paikoilleen. Mieleni kovalevy sisälsi vain muutaman editoimattoman otoksen, joista ei kyennyt koostamaan edes järjellistä minielokuvaa. Muistelin, että kontaktini oli esittänyt erittäin hyvin paikallista känniääliötä ja arvelematta harhauttanut erinäisiä vihollisen agentteja tanssiessaan hilpeästi baarinpöydällä pinkit pehmopöksyt päässään. Olin lyöttäytynyt menoon ammattimaisesti ja uhrautunut laulamalla parit karaoketkin, minkä oli täytynyt karistaa kuka tahansa paatunutkin urkkija kannoiltamme.

Onneksi olin paluumatkalla ostanut kioskista litran pullon Milkistä, aasialaista mielijuomaani, jonka vahvan sokeroinnin alla maistui jugurtin ja kuplaveden lyömätön yhdistelmä. Upotin virvoitusjuoman kehooni parissa minuutissa ja kömmin vessan kautta ruokapöytään, jossa eteeni lyötiin kimchiä ja riisiä. Tällä kertaa soju-pullot oli piilotettu visusti jonnekin, ja ”perheen” ”äiti” piti yllä mykkäkoulua, jonka täytyi kuumottaa korvat kokeneemmaltakin salakuuntelijalta. Myös kontaktini tyytyi hiljaiseloon lukuun ottamatta paria vimmaista hetkeä, jolloin hän ryntäsi vessaan suorittamaan äänekkäitä oksennustoimenpiteitä.

Kun ”perheen” ”pojat” oli lähetetty ”kouluun” – epäilin näiden ilman muuta ryntäävän suoraa päätä taekwondo-akatemiaan harjoituttamaan kuolettavia lähitaistelutaitojaan – isäntäni alkoi viittoilla minulle siihen malliin, että ymmärsin meidän lähtevän pian ulos. Kun vaihdoin ”emännältäni” saamat purppuranväriset lökäpöksyni hieman virallisempiin, kuulin, miten ”pariskunta” keskusteli kiihkeästi makuuhuoneessaan jäljitellen erinomaisen vakuuttavasti tavanomaisen perheriidan äänenpainoja. Olikohan operaatioon tullut jotain muutoksia?

Herra Lee (Park) huokaisi syvään hississä ja kävelimme läheiselle metroasemalle. Kuljimme tunnin ajan Seoulin sokkeloisessa metrojärjestelmässä, vaihdoimme linjoja pariinkin otteeseen karistaksemme kannoilta mahdolliset jäljittäjät ja ohitimme noin tuhat lähiötä. Olin juuri oppinut katsomaan televisiota lainakännykästäni – eurooppalainen kännykkä kun ei toimi hi-techin luvatussa maassa, joten olin saanut lainaksi toisen ”perheen” ”pojan” 3g-kännyköistä – kun oppaani koputti minua olalle ja nousimme maan pinnalle.

”Now we go to sauna”, herra Lee (Park) sanoi.

… jatkuu…

#novelli