• Marko

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tehtävä Koreassa, osa 2

3

Oli selvä, ettei laitos ollut mikään tavanomainen sauna, vaikka se harjaantumattomaan silmään saattoi siltä vaikuttaa. Kyseessä oli julkinen sauna yhtä paljon kuin Suomessa kutsuttiin yleiseksi kylpyläksi paikkaa, jossa vaikutusvaltaiset miehet riisuivat itsensä nakupelleiksi ja päättivät täydellisen yhteistyön, ymmärryksen ja avunannon hengessä tulevaisuuden historiasta. Sisälle pääsy tähän herrakerhoon vaati monimutkaisen proseduurin, johon kuului jalkineiden riisuminen ja sijoittaminen tarkasti määriteltyyn lokeroon, josta saatava avain määritteli puolestaan varsinaisen pukukopin numeron. Tässä välissä meille annettiin vaaleansiniset t-paidat ja sortsit, joiden tarkoitus oli epäilemättä sulauttaa meidät muihin ”viattomiin” ”saunavieraisiin”, joilla oli samanlainen vaatetus. Itse José Luis Torrente olisi hengästynyt moisista varotoimenpiteistä!

Tepastelin herra Leen (Parkin) jäljessä salaisuuksien kammioihin. Päällisin puolin paikka vaikutti kylpylältä tai viihdekeskukselta: seinillä oli jättimäisiä televisioita, nurkissa hierovia sohvia, edessä ja takana erilämpöisiä saunakamareita, tietokonehuoneita, ravintoloita, sänkyjä sekä dvd-luolastoja, joissa saattoi vaihtaa elintärkeätä luottamuksellista informaatiota elokuvan katselun varjolla. Suosituin ajanviete näytti olevan ohuilla patjoilla makoileminen ja television tuijottaminen, vaikka tämä viattomalta vaikuttava pinta oli luonnollisesti pelkkää harhautusta. Kaltaiseni kokenut tarkkailija haistoi joka puolelta korkean diplomatian ja vakoilun löyhähdyksiä yhdistyneenä hien sekä korruption ummehtuneisiin yksittäistuoksahduksiin.

Ensimmäiseksi minun täytyi tietenkin saada saunakalja, mutta kun yritin tilata sitä, tarjoilija heilutteli päätään. Herra Lee (Park) selitti, ettei laitoksessa tarjoiltu alkoholia, koska joka paikassa oli ”lapsia” ja ”perheet” viettivät siellä öitäänkin. Aloin tulla aika ärsyyntyneeksi, vaikka luonnollisesti ymmärsin, mitä voisi seurata, jos ”perheet” alkaisivat kaljoissaan rähjätä toisilleen: Korean niemimaan räjähdysherkkä tilanne ei kaivannut minkäänlaisia provokaatioita.

Yritin ymmärtää ja kunnioittaa parhaan kykyni mukaan paikallisia tapoja, mutta saunominen ilman kaljaa oli törkeä isku suomalaisuuttani kohtaan. Herra Lee (Park) osti minulle lohdutukseksi imelän mehun, jota yritin imeä pillillä samalla, kun liotin itseäni bambumatolle seitsemänkymmentäasteisessa huoneessa. Isäntäni räpläsi kännykkäänsä eikä tirauttanut pisaraakaan hikeä koko löylyttömän löylyn aikana.

Kun herra Lee (Park) poistui saunasta sanaakaan sanomatta, meni makaamaan saliin patjalle ja vaipui ilmiselvästi uneen seuraavalla sekunnilla, aloin jo hermostua ja ihmetellä, mikä koko saunavierailun tarkoitus oli. Halusivatko korealaiset, että olisin neuvonut heitä saunomisessa? Jos näin oli, miksi he olivat tuhlanneet minun aikaani, sillä kuka tahansa suomalainenhan olisi osannut kertoa, mikä täkäläisessä saunakonseptissa oli vikana? Eihän täällä edes voinut heittää löylyjä! Vai oliko kyse taas yhdestä harhautuksesta?

Vaihdoin ”saunaa” viisi astetta kuumempaan huoneeseen, joka oli tyhjillään. Kun olin istunut, huoneeseen astui iäkäs korealaisherra, jonka yhteiskunnallinen status näkyi tämän ryhdistä. Mies oli ilmiselvästi tottunut siihen, ettei hän kumarrellut kenellekään, vaan että hänelle kumarreltiin jatkuvasti. Päättelin, että tässä oli joko todellinen kontaktihenkilö tai sitten päänemesikseni.

”An-nyong ha-se-yo”, sanoin vanhukselle.

”Puhutte hyvää koreaa, muukalainen”, mies sanoi eikä vastannut katseeseeni. Kuten kaikki ymmärtävät, hän osoitti näin pitävänsä minua keskustelun arvokkaampana osapuolena.

”Saavuin vasta eilen, mutta koska suomen ja korean kielet ovat tunnetusti sukua toisilleen, opin nopeasti”, totesin koreaksi ja huomasin tehneeni vaikutuksen kuulijaani. Olin itsekin vaikuttunut itsestäni, sillä en ollut tiennyt tähän asti, että osaan puhua sujuvaa koreaa.

”Olette suomalainen”, ukko vastasi vaikuttuneena. ”Mitä mieltä olette tästä saunasta?”

”Pilailetteko?” minun oli pakko todeta. ”Kysyttekö suomalaiselta saunasta? Miksi ette kertoisi, mistä tässä jutussa on todella kyse?”

Ukko näytti hämmentyneeltä. Ymmärsin, etteivät paikalliset olleet tottuneet näin suoraan puheeseen, mutta kaljahampaan kolotus sai minut ärsyyntyneeksi. Ehken vielä osannut kaikkia korean kielen hienouksia, sillä ymmärsin sen perustuvan puhujan statukseen kuulijoihinsa nähden; en ollut kuitenkaan nyt kertomassa isoisästäni isälleni, minkä olin jo ymmärtänyt olevan kinkkisimpiä – tai pitäisikö sanoa korealaisimpia – asioita tässä kielessä, koska siinä yhdistyi kaksi kunnioitettavaa puheenaihetta alempiarvoisen puheessa, jonka täytyi huomioida molempien eriarvoinen erityishuomio sekä ylemmyys puhuvaan subjektiin nähden.

”Minä en ole koskaan käynyt ulkomailla”, vanhus keskeytti ajatukseni. ”Olen vannonut, että teen sen vasta yhdistymisen jälkeen…”

”… Kun voitte matkustaa ulkomaille junalla tai omalla autolla”, jatkoin vaistomaisesti, kun ymmärsin miehen viittauksen Etelä-Korean eristyneeseen asemaan maailmankartalla.

Mies tyytyi nyökkäämään ja nousi ylös.

”Ymmärrämme toisiamme. An-nyong-hi, ka-se-yo”, vanhus totesi, kumarsi minulle ja poistui.

Vihje oli mennyt perille. En voinut muuta kuin viheltää itsekseni. Jutussa ei siis ollut kyse enemmästä tai vähemmästä kuin Koreoiden yhdistymisestä!

… jatkuu…

#novelli