• Marko

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tehtävä Koreassa, osa 3

Minulta on turha odottaa tarkkoja yksityiskohtia tai runollisia kuvauksia siitä, mitä saunan jälkeen tapahtui. Kaikki alkoi toistaa itseään – ehkä aasialainen aikakäsitys konkretisoitui näin, tai sitten kyseessä oli vain armoton jet lag yhdistettynä vielä armottomimpiin psykomaantieteellisiin tutkimuksiin. Löysin itseni yhä uusista kapakoista eri puolilta Seoulia. Herra Lee (Park) pysyi sitkeästi kintereilläni, ja aloin tosissani epäillä, etten vieläkään tiennyt tämän todellista nimeä. Otin sprintin metrolaiturilla karistaakseni miehen kannoiltani, ja kun hän silti törmäsi minuun juuri sillä metron viidestätoista uloskäynnistä, josta satuin menemään ulos, olin varma, että herra Leen (Parkin) täytyi olla todellisuudessa herra Kim – ja kenties hän oli kiusallisen läheistä sukua pohjoisen Kimien mahtisuvulle. Tai sitten oli olemassa monta herra Kimiä, jotka kaikki odottivat minua eri metrojen uloskäynneillä. En ollut enää varma mistään.

Lopulta herra Kim (entinen Lee-Park) menetti eräässä strippiklubissa malttinsa ja huusi suostuvansa järjestämään minut pohjoiseen. Kun korealainen menettää malttinsa, hänen ulosantinsa alkaa muistuttaa Niagaran putouksia normaalin lempeästi solisevan puron sijaan, joten katsoin parhaimmaksi laskeutua alas tangolta ja riisua vaatteet takaisin ylleni – olin riisunut ne löytääkseni niihin piilotetut salakuuntelulaitteet. Yritin rauhoitella kasvojaan menettänyttä vieraan vallan agenttia voimatta olla salaa iloinen menestyksestäni. Olin onnistunut samalla iskulla sekä paljastamaan herra Kimin (ex Lee-Parkin) todellisen identiteetin, että varmistamaan tutkimuksieni edistymisen – eikä tähän kaikkeen oltu tarvittu kuin puolitoista Jack Danielsia, pari pikkupulloa sojua, tusina japanilaista olutta, kolme hyvin kallista eurooppalaista viinipulloa sekä pari muovipullollista hölmöilevää makolia. Korealaisilla oli tapana sekoittaa mahdollisimman monta alkoholilaatua keskenään, koska he uskoivat tämän jostain syystä edistävän humaltumista, joten päivän mittaan oli lisäksi nautittu ehkä parikymmentä niin kutsuttua härski juoma -sekoitusta mieheen. Salaisten asiamiehen viinapää oli niin heikko, että tällainen kohtuukäyttökin riitti paljastamaan hänen todellisen luonteensa.

Kilistin hieman rauhoittuneen kaksoisagentin kanssa soju-mukilliset, johon oli sekoitettu tequilaa, olutta, konjakkia, viskiä ja kermalikööriä, kun kaikki pimeni.

5

Heräsin, kun herra Kim läpsytteli poskiani, ja ilmoitti, että oli minun oli aika lähteä, jos halusin ehtiä ”rajalle”, kuten hän asian ilmaisi. Ymmärsin tämän tarkoittavan jonkinlaista koodisanaa. Muistin selvästi, että edellisenä iltana herra Kim oli paljastanut tohkeissaan kaikki yksityiskohdat, jotka tarvittiin jutun selvittämiseen. Esteiden murruttua puhetta oli ryöpynnyt tuntikaupalla, kunnes Kolmen rotkon pato oli tyhjentynyt kokonaan. Ongelmana oli vain se, etten muistanut edes selvityksen päälinjauksia saatikka lukuisia elintärkeitä detaljeja. Pitikö minun loikata Pohjois-Koreaan ja lyödä pohojalaanen nyrkkini Suuren Marsalkan alias Rakkaan Johtajan eteen? Vai oliko sittenkin sovittu jostain hienovaraisemmasta tavasta ratkaista Koreoiden kysymys?

Tajusin myös päätyneeni jollain lailla ”perheen” ”asuntoon”. Minulle oli ilmeisesti annettu jotain huumaavaa lääkettä – siitä todisti, että olin yhä toivottoman ”päissäni”, vaikka olin nauttinut alkoholijuomia edellisiltana vain maltillisesti ja nukkunut sen jälkeen kellon ympäri – joten en voinut tehdä muuta kuin totella kaksoisagentin käskyjä. Kun ”perheen” ”äiti” (entinen ”rouva” Lee-Park) yritti tarjoilla minulle aamiaiseksi kimchiä ja riisiä, kokosin itseni ja sanoin suoraan epäileväni, että aamupalassa oli jotain sinne kuulumattomia kemikaaleja. ”Rouva” Kim tokaisi äkkipikaisesti jotain, ja ”pariskunta” söi mielenosoituksellisen hiljaisuuden vallitessa ”aamupalansa”, vaikka olin varma, että he syöksyisivät heti lähdettyäni oksentamaan myrkkynsä ulos. Tunnelma oli jälleen kotoisan kireä.

Herra Kim (ex Lee-Park) pakkasi kamppeeni ja varmisti, että minulla oli passi mukanani, sillä ilman sitä en kuulemma pääsisi ”perille”. Hän kutsui ”perheen” ”pojat” ”hyvästelemään” minut, vaikka luulisin, että nämä olisivat mieluummin hyvästelleet minut lopullisesti muutamalla kuolettavalla taekwondo-liikkeellä. Pikkuagentit olivat kuitenkin kurinalaisia sotilaita ja toivottivat minulle ” an-nyong-hi, ka-se-yo”, vaikka tiesin sen tarkoittavan tavanomaisten hyvästien lisäksi mahdollisuutta, että tapaisimme seuraavan kerran helvetissä.

” An-nyong-hi, ke-se-yo”, tyydyin kumartamaan ”pojille” ja ”rouvalle” ennen kuin poistuin kaksoisagentin kanssa. Pidin terveyteni kannalta parempana, että laskeuduin 35. kerroksesta hissillä kuin esimerkiksi vapaalla pudotuksella ulkokautta. Mutta vaarat olivat vasta alkamassa.

6

Olin helpottunut, kun kaksoisagentti Kim (entinen Lee-Park) sanoi vihdoin minulle hyvästit Seoulin keskustassa. Kyyneleitä ei vieritetty, mutta vakooja osoitti samanaikaisesti jonkinlaisia turhautumisen ja helpotuksen merkkejä. Ehkäpä hän piti urakehityksensä kannalta epäsuotuisana, että olin niin vaivattomasti paljastanut hänen pelinsä. Siitä huolimatta en voinut olla tuntematta jonkinlaisia sympatiantunteita miekkosta kohtaan – olihan hän sentään kollega, vaikka työskentelikin vastapuolelle. Tai ehkä hän sittenkin nosti palkkansa molemmilta osapuolilta; tai kenties vielä useammiltakin. Kaikki keinot oli sallittu tässä maailman toiseksi vanhimmassa ammatissa.

Etsin jättimäisestä Lotte-hotellikompleksista tiskin, jossa minun piti ilmoittautua opastetulle ”turistimatkalle” Koreoiden rajalle. Päällisin puolin tämäkin toimisto vaikutti normaalilta turistibyroolta, mutta jo se tosiseikka, että siellä ensimmäisenä tarkastettiin kaikkien sisään pyrkijöiden henkilöllisyydet, todisti jotain aivan muuta.

Läpäisin ensimmäisen passintarkastuksen, ja suoritin hämäyksen vuoksi laskutetun sadankahdenkymmenen tuhannen wonin maksun. Jäljessäni toimistoon pyrki nelihenkinen ruotsalaisseurue, joka oli epäilemättä määrätty tarkkailemaan minua. Naureskelin itsekseni, että samalla tavalla kuin rahvas Euroopassa sekoitti Kiinan, Korean ja Japanin helposti keskenään ja piti niitä yhtenä ja samana maaryppäänä jossain toisella puolella maailmaa, nyt joku korkea tiedusteluelin oli tehnyt virheen sekoittaessaan Ruotsin ja Suomen keskenään. Sain luonnollisesti etulyöntiaseman vihollisiini nähden, sillä suomalaisena osasin täydellistä ruotsia, kun taas ruotsalaisagentit eivät luonnollisestikaan ymmärtäisi suomeani. Päätin varmuuden vuoksi olla sanomatta sanaakaan koko ”retken” aikana.

Kun pääsimme bussiin – hämäyksen vuoksi sen kyljissä luki, että bussissa oli ”ulkomaisia” ”turisteja” – oli selvä, ettei mitään jätetty sattuman varaan. Vaikka bussi oli puolityhjä, jokaiselle oli määrätty oma paikka bussin etuosassa. Niinpä, jos viereeni istutetulla korealaisen näköisellä naisella – joka ei osannut lainkaan koreaa, kuten myöhemmin osoittautui – olisi ollut pommi käsilaukussaan, hän ei olisi päässyt virittämään sitä huomaamattani.

Järjestely oli pirullinen myös siksi, koska näin minäkään en päässyt tekemään sitä, mitä olin halunnut jo aamusta asti tehdä: olin näet muistanut, että lentokentältä ostamani minttuviinapullot olivat edelleen korkkaamattomina kassissani. Olin tikahtua janoon, eikä edes Milkistä ollut tarjolla.

Ajoimme Vapauden valtatietä ja pysähdyimme ensimmäiseksi Yhdistymisen sillan luokse. Kyseessä oli turistipyydys, jossa sijaitsivat paitsi pari olematonta nähtävyyttä – muun muassa rikki ammuttu veturi – myös ravintoloita, kioskeja ja jopa tivoli. Minua kiinnosti eniten pieni ruokakauppa, johon livahdin ostamaan juotavaa. Päätin soveltaa Andy McCoyn oppeja ja ostin pari puolen litran pulloa kirkkaanväristä virvoitusjuomaa. Lukkiuduin pullojen kanssa vessaan, jossa tyhjensin ne ja vaihdoin pullojen sisällöksi ehtaa minttuviinaa made in Finland.

Jatkoimme matkaa. Bussissa kanssamatkustajat olivat täysin tietämättömiä täydellisestä rikoksestani samalla, kun siemailin nautinnollisesti raikkaantuoksuista juomaa. Seuraava pysäkkimme oli Dorasanin niin kutsuttu kolmas tunneli, jonka eteläkorealaiset löysivät vuonna 1978 pohjoiskorealaisen loikkarin antaman informaation perusteella. Pohjoiskorealaiset väittivät ensin tunnelia kapitalistien tekosiksi ja yrittivät lopulta naamioida sen hiilikaivokseksi huolimatta siitä, ettei tienoolla ollut hiiliesiintymiä. Naamiointi tehtiin Aku Ankka -tyyliin sutaisemalla mustaa maalia tunnelin seinille. Kommunistien soluttautumistunneliksi sen paljasti dynamiittipanosten onkaloiden suunta sekä se, että tunneli vietti loivasti pohjoiseen – näin se saatiin pidettyä kuivana kaivausten ajan. Tunnelin avulla divisioonallinen kevyesti aseistettuja pohjoisen sotilaita olisi päässyt tunnissa rajalinnoitusten ohi ja alle 50 kilometrin päähän Seoulista. Jotenkin minua viehätti se, että kun kommunisti kaivoi tunnelin voidakseen tehdä yllätyshyökkäyksen markkinatalouden maaperälle, kapitalisti teki siitä turistinähtävyyden. Oli kuitenkin selvä, ettei minun ollut tarkoitus niin sanotusti detournata tunnelia sen alkuperäistä käyttötarkoitusta vastaan, varsinkin kun se oli muurattu umpeen.

Kiertueohjelman mukaan seuraavaksi olisi ollut vuorossa Dora-vuoren observatorio, josta olisi ollut näköyhteys Pohjois-Koreaan, mutta ”oppaamme” selitti paikan olevan suljettu parin kuukauden takaisten ampumavälikohtausten takia. Maistelin minttuviinaani ja päättelin, että ehkä oli vain hyvä, ettei meitä viety niin ilmiselvään tarkka-ampujien kohteeseen. Sen sijaan meidät vietiin pahamaineiselle Dorasanin juna-asemalle – pahamaineiselle siksi, koska George W. Bush vieraili siellä vuonna 2002 – ja koska aseman kerrottiin olevan viimeinen pysäkki etelän puolella, tajusin että tilaisuuteni oli ehkä koittanut. Kiskot veivät pohjoiseen.

Kaikki tuntui kiusallisen yksinkertaiselta. Vaikka juna-asema oli täysin hiljainen muutamaa sotilasta ja kioskinpitäjää lukuun ottamatta, saatoin ostaa tiskiltä lipun Pjongjangiin, joka maksoi vaivaiset 33 senttiä. Kenenkään vastustamatta menin asemalaiturille ja aloin odottaa junaa. Se ei saapunut.

Sen sijaan ”oppaamme” saapui ja kertoi kaikkien odottavan minua bussissa, joka oli valmiina lähtöön. Vastasin tyynesti odottavani junaa pohjoiseen ja näytin tälle lippuni, mutta ”opas” vain nauroi ja sanoi, ettei junia ollut kulkenut vuosiin. Lipun hän selitti olevan pelkkä turisteille myytävä matkamuisto. Olin lievästi sanottuna hämilläni.

… jatkuu…