• Marko

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tehtävä Koreassa, osa 4

7

Nautimme lounaan ”Freedom villagessa”, jonka vastinetta puolen kilometrin päässä toisella puolella rajaa kutsuttiin ”Propaganda villageksi”. Epäilemättä pohjoiskorealaiset nimittivät omista näkökulmistaan päinvastaisilla nimityksillä samoja kyliä, joiden tarkoitus oli todistaa toiselle osapuolelle oman järjestelmän paremmuutta. Pohjoiskorealaiset olivat vieneet yhden voiton tässä propagandasodassa, sillä heidän kylässään sijaitsi maailman toiseksi korkein lipputanko. Sadan kuudenkymmenen metrin korkeuteen nousi lähes kolmesataakiloinen Pohjois-Korean lippu, joka ei painonsa takia paljoa liehunut. Maailman korkein lipputanko ei suinkaan sijainnut rajan eteläpuolella, sillä eteläkorealaiset olivat antautuneet tässä lipputankosodassa ja tyytyneet omaan, vaivaisen sadan metrin korkeudessa liehuvaan ja mitättömään sadan kolmenkymmenen kilon painoiseen lippuunsa jo 1980-luvulla. Syksyllä 2010 azerit nimittäin korottivat oman lippunsa Bakussa kaksi metriä korkeammalle ja veivät maailman korkeimman lipputangon tittelin pohjoiskorealaisilta. On jännittävää seurata, olisiko pohjoisella resursseja korottaa omaa tankoaan vaikkapa ratkaisevat viisi metriä, ja miten Əliyevin perhedynastia vastaisi vetoon. Pohjoiskorealla on kokemusta lippusodasta, sillä jo 1950-luvulla aseleponeuvottelujen aikaan se toi jatkuvasti neuvotteluihin vastapuoltaan isomman lipun. Lippujen koko suureni päivä päivältä, kunnes ne eivät enää mahtuneet neuvotteluhuoneeseen. Lopulta kompromissiksi sovittiin, että pohjoiskorealaiset saisivat säilyttää oman, etelää leveämmän lippunsa, kunhan etelän lippu saisi vastaavasti pysyä pohjoisen lippua pidempänä.

Lounas oli bulgogia, joka käärittiin riisin ja erinäisten vihannesten kanssa kiinankaalilehtiin herkullisen, mutta tappavan suolaisen chilipaputahnan kanssa. Sain itselleni neljän hengen pöydän, sillä jostain syystä kukaan ”kanssamatkustajistani” ei halunnut istua kanssani. Ruotsalaisetkin istuivat omaan pöytäänsä ja puhuivat tyhjänpäiväisyyksistä luullen edelleen, etten tajunnut heidän peliään. Myönsin, että he olivat taitavia, sillä kuka tahansa muu olisi pitänyt heitä tavallisina svenssoneina aikamiespoikalapsineen ja huoliteltuine tukkineen. He olivat todellakin sisäistäneet roolinsa käyttäen metallisia syömäpuikkojaankin liikuttavan kömpelösti.

Meille oli ennen ruokailua tähdennetty, ettei ruoan kanssa saisi juoda pisaraakaan olutta, sillä olimme vihdoin menossa ”demilitarisoidulle” vyöhykkeelle, joka oli paradoksaalisesti maailman vartioiduin, miinoitetuin ja aseistetuin raja, jonka vartijoilla oli tunnetusti liipaisinsormi herkässä. Tottelin kuuliaisesti, sillä en tahtonut herättää turhia epäilyksiä nyt, kun seikkailuni oli pääsemässä kliimaksiinsa. Tyydyin viimeistelemään ”limsapulloni” ennen kuin bussi ajoi kolmanteen passintarkastukseen. Siitä jatkoimme neljänteen passintarkastukseen, jossa aurinkolaseihin sonnustautunut korealaissotilas tarkasti passinnumerommekin. Hän myös vilkuili housujamme ja kenkiämme. Meille oli jo aiemmin kerrottu, että rajalla noudatettiin tiukkaa pukeutumiskoodia: mahdolliset tatuoinnit piti peittää, tohveleita tai shortseja ei sallittu ja farkkujenkin piti olla reiättömät. Edustaisimme rajalla sitä parempaa maailmaa, jossa kukaan ei voinut – eikä saanut – pukeutua huonosti. Korean ankarassa talvessa suurin osa pukeutumissäännöistä oli tosin tarpeettomia.

Bussi pysähtyi, vaihdoimme armeijan bussiin ja ajoimme sillä Camp Bonifasiin. Siellä meidät pantiin allekirjoittamaan paperi, joka vapautti ”matkanjärjestäjät” kaikesta vastuusta mahdollisen äkkikuoleman varalta. Vihollisen pirullinen suunnitelma alkoi hahmottua mielessäni. Jopa ruotsalaiset menivät hiljaisiksi ja ”perheen” ”isä” halusi välttämättä lukea paperin läpikotaisin ennen kuin suostui luovuttamaan sen signeerattuna. Meitä myös kiellettiin ottamasta minkäänlaista kontaktia pohjoiskorealaisiin, ja varoitukseksi esitettiin Joint Security Arean lyhyt ja synkkä historia.

Tarinoita graafisesti säestänyt diaesitys oli jatkuvasti samanlaisissa teknisissä vaikeuksissa kuin koko Kimi Räikkösen aktiiviura. Tekniikka hyytyi, ja arvelin sen olevan joko jonkinlainen koodisanoma ryhmäämme soluttautuneille kätyreille tai epätoivoinen yritys peruuttaa matkamme rajalinjalle aikataulusyihin vedoten.

Camp Bonifas oli nimetty kirveestä saaneen amerikkalaiskapteenin mukaan, josta oli tullut vapaan maailman marttyyri 1976 karsiessaan alueella oksia puista tavalla, joka ei ollut miellyttänyt pohjoiskorealaista kollegaa. Kyseinen kirves oli nyt esillä osuvasti nimetyssä Rauhanmuseossa puolen kilometrin päässä rajan toisella puolella, joten tällä kertaa sitä ei ollut mahdollista päästä tarkastelemaan. Kirves oli myös lopettanut osapuolten (näissä oloissa) vapaan seurustelun keskenään, ja Join Security Arean keskelle oli vedetty rajalinja, jonka yli pääsi ainoastaan niin kutsutuissa sinisissä taloissa alueen keskellä.

Neuvostoliittolainen loikkari oli aiheuttanut alueella pienimuotoisen sodan 1984. Ammuskelussa oli kuollut puolenkymmentä sotilasta, ja pian sen päätyttyä pohjoisesta oli kuultu kaksi laukausta, eikä alueen pohjoiskorealaiskomentajaa tai hänen adjutanttiaan oltu nähty enää sen jälkeen.

Kaikkein pelottavin ja järkyttävin tarinoista liittyi kuitenkin maailman vaarallisimmaksi kutsuttuun, yksireikäiseen golfrataan, joka sijaitsi sadan metrin päässä. Golfkenttä, kuten kaikki muukin alueella, oli ympyröity maamiinoilla, jotka saattoivat räjähtää harhalyönneiltä. Maailmanrauhan kannalta etelän golfrata oli samaa turvallisuusluokkaa, kuin jos ydinnappia hallussaan pitävälle muslimille olisi näytetty valokuva koirasta ja väitetty sen esittävät arvostettua Profeettaa. Kautta maailmanhan oli tunnettu, miten kaikkien muiden saavutustensa lisäksi Suuri Johtaja (alias Rakas Johtaja alias Suuri Marsalkka alias Genralissimo alias Isämme ja niin edelleen) oli muiden korealaisten tapaan fanaattinen golfaaja, jolla oli tapana lyödä vähintään kolme hole-in-onea jokaisella pelikerrallaan. Golfkentän rakentaminen aivan rajan toiselle puolelle oli selvä merkki siitä, että imperialistiset voimat keräsivät verta nenästään ja halusivat väen väkisin aiheuttaa sodan niemimaalla.

Mieleeni muistui äkkiä, miten herra Kim (se jota olin ensin luullut Leeksi ja sitten Parkiksi) oli jossain kapakassa selittänyt versionsa Koreoiden tilanteesta. Hänen mukaansa eteläkorealaiset olivat pelkkiä nappuloita pelissä, jota suurvallat pelasivat. Totta kai Pohjois-Korea pyristeli irti lieastaan, jossa Kiina yritti sitä yksin pitää Neuvostoliiton kadottua. Etelän puolella asialla oli korruptoitunut hallinto, joka oli amerikkalaisten imperialistien lieassa sillä erotuksella, ettei sillä ollut mitään aikomustakaan irtautua siitä. Kun herra Kim oli todennut faktana, että kaikkea johti kansainvälinen juutalaisten asekauppiaiden salaliitto, olin lakannut kuuntelemasta hänen puheitaan, mutta nyt minun piti arvioida asia uudelleen. Mitä syytä herra Kimillä olisi ollut puhua pötyä? Sivistyneenä itseään pitävälle eurooppalaiselle juutalaisten syyttäminen mistään oli sattuneesta syystä totaalinen tabu, mutta olin elämänkokemuksen karttuessa huomannut, että muiden kansallisuuksien tapaan myös juutalaiset saattoivat olla välillä sietämättömiä. Auschwitzissa he käyttäytyivät ylimielisesti kaikkia muita kohtaan kuin nämä olisivat olleet heille edelleen jotakin velkaa. Prahan juutalaisen hautausmaan pääsymaksu oli niin kallis, etten ollut vieläkään käynyt ihmettelemässä sen vinoja hautakiviä. Ja sitten oli ollut se yksi juutalainen tyttö, joka ei ollut suostunut lähtemään kanssani jatkoille…

Juutalaiset.

Nyt tajusin.

8

Diaesityksen loputtua olin suunniltani raivosta. Minua oksetti kaikki se propaganda, jota meille oli syötetty. Hoipertelin vessaan ja oksensin kapitalistisen bulgogin mahastani. Join yhdellä kulauksella toisen limsapullolliseni minttuviinaa ja olin valmis kohtaamaan vaarat silmästä silmään.

Meidät lastattiin taas armeijan linja-autoon ja käskettiin istumaan. Seisominen oli ankarasti kielletty enkä olisi siihen totta puhuen oikein kyennytkään. Auton etuosassa aurinkolasipäinen sotilas tarkkaili meitä selkä menosuuntaan, kun ajoimme puolen kilometrin matkan JSA:n keskelle. Kun bussi pysäköi ”Vapauden talon” ja ”Rauhan talon” väliin, mahani oli heittää kuperkeikkaa näiden propagandististen nimien takia. Kaikki alkoi olla jo niin ilmiselvää.

Meidät komennettiin parijonoon ”Vapauden talon” sisälle nouseviin rappusiin. Sain parikseni miehen, jota en ollut huomannut aikaisemmin. Hänet oli varmaankin määrätty pitämään minua silmällä. Samassa meidät marssitettiin talon läpi ja pienen tien poikki suoraan ”Siniseen taloon”, jonka keskellä raja meni. Ennen kuin huomasinkaan, olin huoneen peräosassa ja Pohjois-Koreassa! Miten parempaa olikaan ilma hengittää tällä puolella huonetta!

Matkaani Pjongjangiin estivät tosin vielä talon seinät sekä tuimailmeinen ja ennen kaikkea kädet aggressiivisesti nyrkkiin puristanut etelän sotilas, joka vahti meitä pohjoispuolen ovella mustassa kypärässään ja vihreässä univormussaan. Muut ”turistit” pakkautuivat tämän lähelle ottamaan kuvia itsestään, joten en päässyt lähellekään ovea.

Ennen kuin ehdin tehdä mitään, meidät käskettiin takaisin parijonoon ja juoksutettiin ”Vapauden talon” eteen. Siellä saimme nähdä ensimmäisen kerran pohjoiskorealaisia. Huomasin, että aurinko paistoi pohjoisen puolelle rajaa samalla, kun me seisoimme varjossa. Kun muut alkoivat räpsiä kuvia, minä punnitsin mahdollisuuksiani. Huomasin, että eteläkorealaiset sotilaat olivat selin meihin katsoen pohjoiseen päin, kun taas pohjoiskorealaisista kaksi seisoi rajalla tuijottaen toisiinsa ja kolmas seisoi selin katsellen niin ikään pohjoiseen päin. Se olisi niin helppoa…

Kaikki tapahtui hidastetusti. Lähdin kävelemään tien yli. Samassa meitä vahtinut aurinkolasipää huomasi aikeeni ja huusi jotain. Kiihdytin juoksuksi ja tulin talojen väliselle alueelle. Toinen talon kulmalla seisovista sotilaista sai tarrattua minuun kiinni, mutta sotilaan musta hanska irtosi ja pääsin jatkamaan matkaani. Rajaviiva oli vain viiden metrin päässä. Yhtäkkiä kaikki karjuivat. Takaani kuului huutoja, ja myös pohjoiskorealaiset kääntyivät minuun päin huutaen jotain.

Kaaduin.

Rajaa osoittava valkoinen koroke oli lähes käteni ulottuvilla. Yritin nousta pystyyn, mutta jalkani eivät totelleet. Jotain raskasta kaatui selälleni. Yksi sotilaista oli ottanut pistoolin kotelostaan ja osoitti sillä pohjoiseen päin. Näin enää pohjoiskorealaisten mustat sotilaskengät, jotka kääntyivät perääntyäkseen. Yritin karjua, mutten itsekään kuullut, mitä suustani lähti.

Samalla, kun minut nostettiin molemmasta kainalosta ylös, näin, miten pohjoisen puolelta joku juoksi meitä kohti kameralta näyttävä esine kädessään. Yritin riuhtoa ja huutaa apua, mutta sain aikaiseksi vain hillittömän oksennusryöpyn.

Se jäi etelän puolelle, metrin päähän rajalinjasta.

9

En voi paljastaa tarkemmin, mitä sen jälkeen tapahtui, sillä minut pakotettiin allekirjoittamaan muutama asiapaperi, joissa ”sitouduin” olemaan paljastamatta likaisia yksityiskohtia. Sanomattakin oli selvää, että minun annettiin painokkaasti ymmärtää, etten olisi toista kertaa tervetullut niin kutsuttuun Korean ”tasavaltaan”. En voisi kertoa paljoakaan sen lisäksi, mitä kuka tahansa ei olisi voinut jo lehdistä lukea.

Palasin kotiini Prahaan ja jatkoin töitäni kovaksikeitettynä kirjallisuudentutkijana. Selvitin pari helppoa tapausta, joissa sovelsin tuttuun tapaan plagiarismia, psykomaantiedettä sekä aikamatkailua. Palasin arkirutiineihini.

Matkastani oli kulunut jo toista kuukautta, kun sain postia Etelä-Koreasta. Varmistin, ettei kuoressa ollut pommia, ja avasin sen. Sisällä oli englanniksi kirjoitettu paperilappunen, jossa oli vain yksi lause:

Miksi teitte meille tämän?

Mukana oli sanomalehtiä, jotka lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat pohjoiskorealaisiksi. Vaikka olinkin jo unohtanut suurimman osan korean kielen taidostani, ymmärsin pian, mistä niissä kerrottiin.

Yritti loikata – jenkkien kätyrit estivät.

Epätoivoinen yritys – tunnettu intellektuelli ja toisinajattelija koetti päästä KDKT:hen

Näin kapitalistisiat kohtelevat loikkareita

Viimeksi mainitun otsikon alla olevassa kuvassa oli minua etäisesti muistuttava henkilö, asennossa, jossa vasen käteni kurkotti kohti kameraa samalla kun kaksi eteläkorealaista sotilasta raahasi minua poispäin. Dramaattista vaikutelmaa korosti vielä suustani purkautuva oksennuspilvi, jonka katselijan puoluepoliittisesta näkökannasta riippuen voisi tulkita olevan seurausta sotilaiden kovakouraisista otteista.

Saatoin kuvitella, että kuvalla oli Pohjois-Korean propagandakäytössä samanlainen vaikutelma kuin Charlie Chaplinin elokuvan Poika kuuluisalla kohtauksella, jossa pahat viranomaiset riistävät tulevaisuutensa puolesta kamppailevan ja itkua vääntävän pikkuisen Jackie Cooganin sympaattisen kulkurin hoivasta. Vain viulut puuttuivat.

Loppu – konec