• Marko

Tohtori Pyhtilan tutkimuksia: Mitä Kafka todella sanoi?

1

Maineeni kovaksikeitettynä kirjallisuudentutkijana oli kasvanut Tšekkien maassa sen jälkeen, kun olin julkaissut raportin tapaamisestani Franz Kafkan kanssa vuoden 1915 Prahassa. Koska paikalliset – lukuun ottamatta matkamuistokauppiaita – eivät pitäneet saksankielistä Kafkaa tšekkikirjailijana, oli varsinaisen potin räjäyttänyt vasta julkisuuteen vuotanut selontekoni siitä, miten Jarošlav Hašek oli suunnitellut päättävänsä keskeneräisiksi jääneet Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa. Sain kokea, mitä maine ja kunnia todella merkitsivät. Minua pyydettiin television keskusteluohjelmiin, joista kieltäydyin, samoin kuin lehtijutuista ja radiohaastatteluista. Tämä tuntui kuitenkin vain lisäävän nimeeni liitettyä salaperäisen kiehtovuuden sädekehää – enhän voinut myöntää julkisesti, että käytössäni oli tšekkiviranomaisten hallinnoima aikakone. Jouduin kasvattamaan itselleni jopa tekoparran, kun huomasin, että paparazzit alkoivat piirittää toimistoani Popelník-kadulla.

Julkisuuden ansiosta liiketoimeni saivat luonnollisesti piristysruiskeen, vaikka Czech Airways joutui huhujen hillitsemiseksi peruuttamaan varaukseni antiikin Roomaan (jouduin matkustamaan laihana lohdutuksena nykypäivän Roomaan). Toimistolleni pyrki kirjallisuustieteilijöitä kaikista maailman kolkista niin runsasväkisesti, että jouduin palkkaamaan itselleni sihteerin, lihavan tšekkinaisen Olgan, joka keskittyi työnteon sijaan juomaan olutta ja pelaamaan pasianssia aina, kun silmäni vältti. Vaikka tiesin, että palkkaamalla itselleni suhteellisen ammattitaitoisen ja fyysisesti vastenmielisen sihteerikön vältyin useimmilta yksityisetsivän perusharmeilta, en voinut olla kuvittelematta välillä Olgan tilalle upeaa ruskeaverikköä, jonka kanssa olisin ensin pöllyttänyt intohimoisesti vuodevaatteita, ennen kuin tämä olisi saattanut minut turmioon. Kun Olga sattui olemaan pätevä portsari ja vielä koulutukseltaan kirjallisuustieteen tohtori, saatoin luottaa siihen, että tämä voisi hoitaa puolestani osan kirjallisuusdekkarin likaisista hommista aina, kun kykeni siihen kommunismin kaudelta peräisin olevalta työmoraaliltaan.

Olin juuri selvittänyt, oliko silmänruoka sallittua nälkälakkolaiselle, kun Olga toi pöydälleni viestin, joka sisälsi tutkimuspyynnön. Toimeksiantaja oli tunnettu kiinalainen mesenaatti ja miljonääri, ja koska ehdotettu palkkio oli erittäin avokätinen, olin valmis tarttumaan syöttiin. Olisi ollut suorastaan absurdia olla tutkimatta tapausta etenkin, kun tehtävänanto oli niin epämääräinen, että saattaisin esittää minkä tahansa vasemmalla kädellä sutaistun kyhäelmän tutkimustuloksenani.

Kiinalaisen tehtävänannossa kuului: ”Haluan tietää, mitä Kafka todella sanoi. Lähetän tärkeän tutkimusaineiston postitse. Perehtykää asiaan sen kautta.”

Ryhdyin välittömästi töihin. Koska pidin Kafkan virkettä ylipitkänä ja tämän tyyliä kerrassaan pitkästyttävänä – olin sitä mieltä, että mies olisi tarvinnut ankaran isän sijaan ankaran kustannustoimittajan – ulkoistin osan tehtävästä käskemällä Olgan lukaista tämän tuotannon ja silmäilin illalla Läskin Koalan kapakassa omistamaani, Robert Crumbin omakätisesti signeeraamaa sarjakuvateosta Kafka aloittelijoille.

Parin päivän kuluttua sain postia. Tosin kiinalaisen lähetys ei tullut perille, vaan näytti jumiutuneen johonkin minulle tuntemattomaan postitoimipaikkaan, joka saattoi olla tulliposti. Tšekin posti toimi aika eri tavalla kuin Suomen postilaitos, ja esimerkiksi erilaiset ja -kokoiset lähetykset piti hakea eri postitoimipaikoista. Aluksi järjestelmä oli ollut todella sekava, koska toimitukset piti osata hakea tietyn postitoimipaikan tietyltä luukulta, ja postin työhönottokriteereihin tuntui kuuluvan, ettei kukaan postin palveluksessa työskentelevä saanut osata sanaakaan mitään vierasta kieltä. Järjestelmään kuitenkin tottui pikku hiljaa.

Tästä postitoimipaikasta en ollut kuullut aikaisemmin. Mukana oli läjä tšekinkielisiä papereita, joista en saanut mitään tolkkua, sekä muun muassa valokopio paketin osoitekortista, josta saatoin todeta, että se oli todella lähetetty Kiinasta. Kirosin, että olin antanut Olgan suorittaa luku-urakkansa kotonaan, eikä tämä ollut auttamassa minua tällaisessa käytännön asiassa. Sitten tuumasin, että saattaisin yhtä hyvin lähteä pikku ekskursiolle, varsinkin, kun sääkin oli mitä mainioin eikä minulla ollut mitään muutakaan kiireellistä asiaa hoidettavana.

Katsoin postitoimipaikan koordinaatit kartasta ja hyppäsin julkisen liikenteen kuljetettavaksi. Oli oikeastaan mainiota kulkea kerrankin jokin määränpää suuntanani, koska yleensä tyydyin ajelehtimaan sinne tänne ja saatoin löytää itseni mitä omituisimmista paikoista. Nyt kyseessä ei olut kuitenkaan psykomaantieteellinen tutkimus.

Postin rakennus sijaitsi keskellä asumalähiötä. Se oli betoninen korkea kolossi, ja jouduin kiertämään sen ympäri kaksi kertaa, ennen kuin huomasin, että sisäänkäynti oli piilotettu työmaaparakkiin. Muiden asiakkaiden tavoin jouduin kömpimään nukkuvien ukrainalaisten rakennusmiesten ylitse ennen kuin saavuin aulaan, joka haisi erehdyttävästi 1800-luvulle. Aulassa roikkui jättimäinen Itävalta-Unkarin keisarin Frans Josefin kuva, jonka alla oli saksankielisiä kylttejä. Yritin selvittää, minne minun pitäisi mennä papereideni kanssa, ja jouduin antamaan tietä univormupukuisille virkamiehille, jotka työnsivät valtavaa paperilaatikoilla lastattua kärryä.

Koska en saanut mitään tolkkua opasteista, vaihdoin taktiikkaa. Seisoskelin aulassa ja tarkkailin, minne muut asiakkaat menivät. Pian lähdin seuraamaan miestä, jolla oli kädessään samanlaista kirjekuori kuin itsellänikin. Mies meni hisseille ja joutui odottamaan, että hissistä tuleva postimies sai tyhjennettyä sen paperilaatikoista. Autoimme hikoilevaa virkailijaa nostamaan laatikoita, ja päästyämme hissiin annoin seuralaiseni painaa nappia. Hän valitsi kolmannentoista kerroksen.

Jouduimme harppomaan pahvilaatikoiden yli, kun seurasin miestä toimistohuoneeseen. Kun muualla rakennuksessa oli hiljaista ja kiireetöntä, toimisto oli pakattu täyteen ihmisiä. Asiakkaat seisoivat pitkissä, kiemurtelevissa jonoissa, ja tiskien toisella puolella pari työntekijää piti kahta toimiston kaikkiaan parista kymmenestä palvelupisteestä auki samalla, kun muut postityöntekijät näyttivät pitävän kahvipaussia ja nauttimaan sanomalehtiin käärittyjä eväitään. Valitsin saman jonon, minkä päähän seuraamani mies asettui. Seisoin jonossa parikymmentä minuuttia, minkä aikana lisää ihmisiä tuli toimistoon ja jotkut heistä menivät ohitsemme suoraan luukulle. Kukaan jonottajista ei kuitenkaan sanonut sanaakaan tai protestoinut etuilijoille.

Kun vuoroni vihdoin tuli, ja näytin papereitani, virkailija tiuskaisi jotain, mitä en ymmärtänyt, kirjoitti papereihini jotain ja viittoi minua menemään toiseen jonoon. Aiemmin toisella luukulla ei ollut ollut lainkaan asiakkaita, mutta nyt se eteen oli ilmestynyt kuin taikaiskusta lohikäärmettä muistuttava, luikerteleva jono, joka yritti mahtua liian pieneksi käyneeseen huoneeseen. Ihmisten ilmeet alkoivat muuttua tuskaisiksi, sillä aurinko alkoi paistaa suljettuihin lasi-ikkunoihin samaan aikaan, kun asiakaspuolesta lasiseinällä erotetuissa työntekijätiloissa käynnisteltiin jättimäisiä tuulettimia, jotka saivat paperipinot pillastumaan niin, että valvontavirkamiehet joutuivat juoksentelemaan sinne tänne lennähtelevien lomakkeidensa perässä. Toimiston lasiseinän takaa kumahteli naurua kuin naapurissa olisi ollut lastentarha.

Asiakaspuolella ihmiset alkoivat pyörtyillä, mikä nopeutti pääsemistäni tiskille. Noin tunnin kuluttua ojensin lappuni virkailijalle, joka katsoi niitä hetken ja kutsui sitten neljä kollegaansa paikalle. Virkailijat hajaantuivat massiivisille, seinät täyttäville arkistokaapeille, ja yrittivät etsiä niiden uumenista jotain. He nostelivat tiukasti sullottuja papereita lattialle, ja toimiston lattia alkoi täyttyä paperikasoista. Takaani alkoi kuulua kärsimätöntä murahtelua, kun etsintä venyi ensin viideksi ja sitten viideksitoista minuutiksi. Kun se ei näyttänyt tuottavan tulosta kolmenkymmenen minuutinkaan jälkeen, virkailija alkoi ottaa takaani uusia asiakkaita ja käski minun mennä istumaan ja odottamaan nurkassa olevalle tuolille.

Istuin tuolissa tunnin ja tunsin, kuinka aloin pikku hiljaa upota siihen. Olisin yhtä hyvin voinut käyttää aikani perehtymällä Kafkaan, mutta en ollut tietenkään ymmärtänyt ottaa mukaani luettavaa. Olin nukahtaa ja havahduin, kun minua palvellut virkailija palasi ruokatunniltaan. Katsoin kelloa. Se oli kaksi. Olin ollut talossa jo viisi tuntia ja aloin olla hieman kärsimätön. Menin kysymään luukkunsa taakse palanneelta virkailijalta, missä vaiheessa asiani on.

Hän kiljaisi ”Jessusmaria!”, työnsi minulle nipun papereita ja käski minun mennä toiseen toimistoon kääntymällä viisi kertaa oikealle.

Harpoin muutamien paperilaatikoiden yli, väistin paria kärryä ja astuin muutaman käytävälle pyörtyneen asiakkaan yli, ennen kuin löysin etsimäni osaston. Käytävällä oli joukko asiakkaita odottamassa vuoroaan. He istuivat tuoleilla käytävän molemmin puolin, pari ihmistä nukkui lattialla makuupussissa ja eräs vietnamilaisperhe oli pystyttänyt teltan yhteen nurkkaan. Istuin odottamaan kärsivällisesti vuoroani, kun sain paikan eräältä vanhukselta, jolla oli vaikeuksia päästä tuolistaan ylös. Eräs viiksekäs heppu iski minulle silmää ja vilkuili keski-ikäistä naista, joka ei näyttänyt minusta lainkaan viehättävältä. Käytävälle oli järjestetty kätevä merkkivalo, joka ilmoitti, milloin konttorin sisällä oli virkailija vapaana, mutta jonotusta vaikeutti se, että ihmiset olivat levittäytyneet käytävälle sekavassa järjestyksessä eikä kukaan voinut millään muistaa, kenen jälkeen olisi hänen vuoronsa.

Myös täällä asiakkaita tuli ja meni kävelemällä suoraan toimistoon sisään samalla, kun muut odottivat kärsivällisesti vuoroaan. Kun vuoroni tuli – pari jälkeeni tullutta asiakasta oli livahtanut edeltäni näyttelemällä tietämätöntä siitä, että olin ollut paikalla jo useamman tunnin – menin sisään toimistoon, joka muistutti vankilan tapaamishuonetta. Nostin luurin, jonka kautta saatoin sanoa asiani virkailijalle, minkä jälkeen tämä kutsui paikalle jonkinlaisen vahtimestarin, joka avasi jykevän, lukitun oven, haki paperini ja vei ne konttoristille lukittuaan oven taas takanaan. Virkailija katsoi papereitani, kutsui paikalle kolme kollegaansa, jotka tuijottivat hetken asiakirjojani (muutama heistä myös pälyili minua epäluuloisesti) ennen kuin he hajautuivat etsimään jotain tärkeää dokumenttia. Minua kehotettiin istumaan nurkkaan toimistotuoliin, joka oli valahtanut liian alas. Kun yritin nostaa sitä, tuoli pysyi hetken ylhäällä, kunnes valahti taas niin alas, että jouduin istumaan polvet korvissani. Ehdin odottaa vain viisitoista minuuttia, kun virkailija kutsui minut luokseen. Ikkunan toisella puolella oli hänen kollegoidensa lisäksi nuori poika, joka toimi jonkinlaisena tulkkina,

”Järjestelmässä on ongelma”, poika sanoi.

”Mutta en ymmärrä, miksi olen täällä”, totesin hieman tympääntyneenä. ”Lähetyksessä ei pitäisi olla mitään arvokasta.”

”Olette saaneet lähetyksen unionin ulkopuolelta, ja joudutte maksamaan siitä tullimaksut”, poika vastasi neuvoteltuaan virkamiesten kanssa.

”Mutta en ymmärrä. Siinä ei ole mitään arvokasta. Se liittyy työhöni. Nyt haaskaan aikaani täällä sen sijaan, että voisin tehdä töitäni.”

”Sillä ei ole väliä, onko lähetys arvokas vai ei. Toimimme sääntöjen mukaan. Emme voi tehdä poikkeuksia”, poika tulkkasi ja jatkoi kuunneltuaan vanhemman virkamiehen puhetta: ”Voisimme tietenkin saavuttaa helppoja ja nopeita voittoja katsomalla joitain asioita sormiemme läpi, mutta meidän täytyy olla johdonmukaisia. Vähäpätöisimmät asiat aiheuttavat meille eniten töitä. Organisaation tyydytys syntyy turvallisuudentunteesta ja sääntöjen noudattamisesta. Virantoimituksen täytyy olla yhdenmukaista.”

”Mutta nyt teillä on jokin ongelma”, protestoin vaikka tiesin sen turhaksi.

”Tämä on hieman kiusallinen tilanne. Me emme voi tehdä virheitä. Ja vaikka täällä ilmenisikin virhe, niin kukaan ei voi ehdottomasti tunnustaa, että se on virhe. Se voi kuulostaa naurettavalta, mutta se on totta. Tulkaa huomenna uudestaan, niin aloitamme prosessin alusta.”

2

Kun palasin seuraavana aamuna postitoimipaikkaan, sisäänkäynti oli muuttunut. Nyt se oli naamioitu tavanomaiseksi lähiöbordelliksi, jonka läpi asiakkaat joutuivat kävelemään. Vastustin kiusausta poiketa pikaisella helpotuksella ja pyytelin anteeksi stripteasetanssijalta, jonka työskentelytilan läpi jouduin kulkemaan päästäkseni sisään rakennukseen. Tänään aula oli koristeltu jättimäisillä Stalinin ja Leninin kuvilla ja kylttien tekstit olivat saksan sijaan venäjää. Menin suoraan kolmanteentoista kerrokseen, mutta koko kerros osoittautui tyhjäksi. Paperipinkkaa kantava yksinäinen rakennusmies neuvoi minua laskeutumaan kahdeksanteen kerrokseen, missä käännyin kuusi kertaa oikealle ja löysin eilisen käytävän telttoineen ja makuupusseineen.

Odotin vaivaiset kaksi ja puoli tuntia, ennen kuin vuoroni tuli. Virkailija kutsui viisi kollegaansa etsimään puuttuvaa paperia, ja huomasi vasta kahdenkymmenen minuutin etsinnän jälkeen, että papereistani puuttui jokin leima. Hän komensi minut palaamaan ensimmäiseen konttoriin kääntymällä viisi kertaa vasemmalle. Ensimmäisessä toimistossa oli tänään kolme jonoa mutta vain yksi virkailija, kun muut postityöntekijät seurasivat televisiosta jääkiekko-ottelua. Valitsin pisimmän jonon, josta virkailija ohjasi minut vain puolen tunnin odottamisen jälkeen tiuskien toiseen jonoon. Kun pääsin hänen puheilleen taas tunnin kuluttua, hän leimasi paperini ja käski minut takaisin alkuperäiseen jonoon. En ollut uskoa kelloani, kun vain kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen hän nitoi paperini yhteen ja neuvoi kääntymään viisi kertaa oikealle.

Käytävällä minua odotti ilkeä näky. Viiden tonnin painoinen paperikärry oli ajanut vietnamilaisten telttakylän päälle ja murskannut perheen isän ikävästi seinää vasten. Istuin tuoliin, jonka vieressä paikalle hälytetyt valvontaviranomaiset tarkastivat vietnamilaisten passeja ja oleskelulupia samaan aikaan, kun kerrossiivooja putsasi onnettoman isän maallisia jäännöksiä seinältä. Kun olin odottanut vuoroani käytävällä pari tuntia, pääsin neuvottelemaan virkailijan kanssa. Papereitani tutkittiin huolellisesti kymmenen minuuttia, ja kun niistä ei löydetty mitään vikaa, vastahakoinen virkailija neuvoi minua istumaan nurkkatuoliin. En edes yrittänyt säätää sitä sopivaksi, vaan vietin siinä seuraavan tunnin, kunnes minut kutsuttiin neuvonpitoon. Virkailija neuvoi minua kääntymään viisi kertaa vasemmalle. Kysyin, mihin jonoon minun pitäisi mennä, mutta hän tyytyi vastaamaan, ettei hänen työhönsä kuulunut kertoa itsestäänselvyyksiä. Niinpä odotin taas väärässä jonossa, ennen kuin sama virkailija kehotti minua tapaamaan itseään toisella luukulla, jossa tämä otti paperini ja pyysi kahdensadan korunan maksua.

Kun kysyin, mistä maksu oli, hän vastasi:

”Se on hallintokuluihin. Luulitteko, että kaiken tämän pyörittäminen on ilmaista?”

Maksoin noin kahdeksaa euroa vastaavan maksun, minkä jälkeen sain leiman paperiini, ja virkailija kehotti minua kääntymään viisi kertaa oikealle. Odotin käytävällä vain puolisen tuntia, minkä aikana ehdin syödä välipalaa käytävällä vierailleesta hotdog-kärrystä, ja kun pääsin sisään, virkailija lähes naurahti ja sanoi, ettei minun olisi tarvinnut jonottaa muiden mukana. Hän leimasi paperini ja neuvoi kääntymään viisi kertaa vasemmalle. Tällä kerta kaikki alkoi sujua paljon helpommin, sillä päivystävä virkailija otti suoraan paperini eikä edes ehdottanut treffejä toiselle tiskille. Hän leimasi paperini, laittoi siihen nimikirjaimensa ja nitoi paperit yhteen, jonka jälkeen minun piti kääntyä viisi kertaa oikealle. Marssin suoraan käytävältä toimistoon, josta vahtimestari lähetti minut sättien odottamaan käytävälle ja kysyi, eikä minulla ollut minkäänlaisia käytöstapoja, kun kehtasin kyseenalaistaa itsestäänselvyydet etuilemalla niin töykeästi. Huomasin käytävällä eilisen viiksimiehen, joka vinkkasi minulle silmää ja vilkuili samaa keski-ikäistä naista. Tunnin jonotuksen aikana ehdin lukea yhden Kafkan novellin (muistin vihdoin, että olin pakannut kirjan laukkuuni) ja olin edelleenkin sitä mieltä, että hepun olisi pitänyt käyttää enemmän pistettä sen sijaan, että sitoi kaikki lauseet yhteen, käytti liian pitkiä kappaleita ja oli muutenkin niin lukijaepäystävällinen, että ihmettelin tosiaankin, kuka jaksoi lukea sellaista roskaa, missä lause ei loppunut koskaan, kunnes minut kutsuttiin sisään toimistoon, jossa virkailija pyysi minulta kolmensadan korunan maksua syystä jota en ymmärtänyt, mutta kun yritin otin rahat esiin ja yritin maksaa sen, hän lähes kirkaisi ja käski minua menemään viisi kertaa vasemmalle ja maksamaan vahtimestarin välittämän laskun sinne ja palaamaan takaisin.

Kun maksoin laskun tunnin päästä oikealle tiskille, loppusumma oli noussut viiteensataan. En kysynyt, mistä kaikesta minua laskutettiin vaan kiikutin paperini ja kuittini takaisin virkailijalle, joka näytti vanhentuneen vuoden sen kahden tunnin aikana, jonka olin ollut poissa. Sain papereihini leiman, jonka jälkeen minua neuvottiin kääntymään viisi kertaa vasemmalle. Olin jo niin varma, että kaikki oli jo ohitse, että katsoin säälivästi uusia asiakkaita jonojen hännillä ja menin tiskille, josta olin nähnyt asiakkaiden noutavan pakettejaan. Odotin vain kymmenen minuuttia, jonka jälkeen havaitsin kyltin, jossa neuvottiin soittamaan kelloa. Soitin kelloa, mutta mitään ei tapahtunut. Näin, miten postityöläiset juttelivat iloisesti pakettihyllyjensä välissä, mutta kukaan ei liikahtanutkaan. Välillä jotkut katsoivat ja viittoilivat naureskellen minua kohti, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään tullakseen paikalle. Soitin kelloa pari–kolme kertaa uudestaan, mutta tulos oli sama. Taakseni alkoi kerääntyä jonoa, ja joku kysyi, olinko soittanut kelloa. Sanoin tehneeni niin.

Viimein joku kärsimätön astui ohitseni ja soitti kelloa. Kuulin nyt ensimmäisen kerran sen äänen, sillä olin luullut sen kuuluvan vain pakettihuoneeseen. En ollut painanut nappia tarpeeksi kovasti. Edelleenkään kukaan ei näyttänyt reagoivan, vaan työntekijät juttelivat iloisesti keskenään. Viiden minuutin jälkeen laiha vanhempi virkamies tuli tiskille, otti lappuni ja meni pakettihuoneeseen. Hän palasi kuitenkin saman tien takaisin ja sanoi, että tarvitsin leiman johonkin paperiin. Menin miehen viittoilemaan jonoon, joka kiersi huoneen seinältä toiselle.

Vaivaisen tunnin kuluttua ja kolmesataa korunaa köyhempänä olin takaisin pakettijonossa. En enää välittänyt siitä, että jono edessäni oli paisunut kuin taikaiskusta sellaiseksi, että jouduin etsimään sen pään kääntymällä kolme kertaa oikealle ja kaksi kertaa vasemmalle, sillä löysin samalla huoneen, josta saatoin ostaa itselleni suhteellisen kylmän oluen sekä nauttia pahvilautasellisen pystygulassia. Kello läheni neljää, kun vanhus otti pakettikorttini, joka sisälsi nyt kaikki tarpeelliset leimat ja liitteet, ja haki pakettini. Laatikon kanssa tiskille tuli univormupukuinen valvontavirkamies, joka katsoi minua epäluuloisesti ja käski minua avaamaan paketin. Sen sisältä löytyi jokin englanninkielinen Kafka-kommentaarikirja. Virkailija silmäili teosta sekä paketin lähetysosoitetta ja totesi, että se näytti hänestä piraattituotteelta. Hän tutki hetken kirjaa ja erityisesti sen viivakoodia – tähän hän käytti taskustaan kaivamaansa suurennuslasia – ennen kuin kutsui paikalle kollegansa. Pian edessäni oli puolenkymmentä hermostunutta tullivirkailijaa, jotka vilkuilivat kellojaan – työpäivä oli juuri päättynyt ja jonoihinsa jääneet asiakkaat alkoivat jo levitellä makuupussejaan ja pystyttää telttojaan – kunnes joku muisti lakipykälän, joka kielsi poliittisen kirjallisen materiaalin tuomisen maahan. Hetken pohdittuaan virkamiehet olivat täysin varmoja, että kyseessä oli poliittinen kirja, sillä ”kaikkihan on loppujen lopuksi poliittista”, kuten eräs heistä nokkelasti totesi. Se, että laki oli peräisin 1800-luvulta, ei haitannut, sillä sen muisteltiin olevan edelleen voimassa. Asia oli ratkaistu.

”Teidän täytyy erottaa se, mitä tapahtuu virastoissa virallisesti, ja se, miten se vaikuttaa virastojen ulkopuolelle todellisesti”, valvontavirkamies sanoi heittäessään lähetykseni tuhottavien, takavarikoitujen materiaalien kasaan. ”Koneistomme on äärimmäisen herkkä ja täsmällinen. Kiitämme yhteistyöstä. Näkemiin.”

3

Jouduin palaamaan tyhjin käsin kotiin. Soitin Olgalle ja kysyin, oliko tämä ehtinyt jo lukea Kafkan tuotannon. Pyysin sihteeriäni tekaisemaan jonkinlaisen tiivistelmän lukemastaan. Käskin häntä käyttämään koulutustaan ja sumentamaan soppansa syvemmäksi sivistyssanoilla ja muulla akateemisella krumeluurilla. Kiinalainen saisi tyytyä siihen. Olin epäonnistunut taas, mutta en totta vieköön myöntäisi sitä maksavalle asiakkaalle. En kai saisi koskaan selville, mitä Kafka todella tarkoitti.