Marko
Veriveljet (Jyväskylän kaupunginteatteri 26.9.2008)

Veriveljet on eräänlainen Kauniit ja rohkeat -musikaaliversio, vaikkakin se on kirjoitettu vuonna 1983. Sen loppu on huvittava “Kauniit ja rohkeat meets Tarantino”, vaikka sen pitäisi olla traaginen. “Älä ammu häntä, hän on veljesi” voisi olla suoraan saippuaoopperasta ja se, mitä tapahtuu sekunti sen jälkeen on sama kuin Reservoir Dogsin “Mexican standoff“. Tarina kertoo kaksosista, jotka erotetaan syntymähetkellä ja jotka kasvavat eri yhteiskuntaluokissa. Ei mikään maailman omaperäisin idea eikä tekstikään loista omaperäisyydellä. Omaperäistä ei ole musiikkikaan, joka on jonkinlaista 1980-luvun alun syntsapopmeininkiä (Jyväskylän esityksessä syntikka oli onneksi jätetty pois), jonka pitäisi sijoittua 1950-70-luvuille. Muutamassa biisissä on tarttuvuutta, mutta muuten musiikki on aika yhdentekevää. Jotkut musiikkiteemat toistuvat ärsyttävyyteen asti, varsinkin aika käsittämätön Marilyn Monroe -connection.
Suomenkielisessä ja suomalaisessa esityksessä olisi pitänyt myös korostaa brittiyhteiskunnan luokkaeroja, varsinkin kun se on näytelmän jonkinlainen pääteema. Kun britti avaa suunsa, hän paljastaa samalla yhteiskuntaluokkansa, asuinpaikkansa, koulutuksensa ja taustansa. Suomalaisessa esityksessä “paremmat” ihmiset puhuivat kirjakieltä, mutta “duunareiden” olisi pitänyt murtaa huomattavasti vahvemmin vaikka stadin tai turuun slangia, jotta kaikki katsojat olisivat ymmärtäneet, miten merkittävästä asiasta on kyse. Nyt he sen sijaan puhuivat suomiteatterille tyypilliseen tapaan kirjakieltä (jota kukaan ei oikeasti puhu), johon oli sekoitettu muutama “mä” ja “sä”. Uusi teatterinjohtaja Bragge on suomentanut ja ohjannut musikaalin, eikä tämä ole kovin hyvä avaus. Laulu oli aivan ok, mutta lavastus ja erityisesti koreografiat oli tehty kunnianhimottomasti.
Käsikirjoitukseen on sijoitetu myös täysin turha kertojahahamo, joka kommentoi muka-kohtalokkaaseen tyyliin tarinaa runomuodossa (!) ja laulaa luikauttaa välillä biisin jos toisenkin. Jopa ensimmäistä kertaa elämässään teatterissa käynyt äitinikin sanoi, että koko tyyppi oli täysin turha. Tällaisen kertojahahmon lisääminen kielii siitä, että Russellilla on ollut vakavia ongelmia yksinkertaisen tarinansa kanssa, mutta ratkaisu ongelmaan on ollut sekä helppo että huono. Myös kaikki henkilöhahmot jäivät etäisiksi, mikä on tragedian tapauksessa kohtalokasta.
Ainoa hyvä asia näytelmässä – ja erityisesti Lontoon versiossa – oli, kun aikuisnäyttelijät esittivät lapsia. Vaikka tätäkin on tehty maailman sivu, antoi Lontoon näytös itselleni idean yhteen parin vuoden takaiseen sketsiin.