• Marko

Viisi West End -näytelmää (Lontoo; ja kuudes muualla 6-2009)


Oliver! (Theatre Royal, Drury Lane) on klassikkomusikaali Dickensin Oliwer Twististä. Show on West Endin ykköshitti eikä vähiten siksi, että mukana on Rowan Atkinson. Lippua oli vaikea saada kolme kuukautta etukäteen, vaikka paikkana on 2300-paikkainen Drury Lane, joka on maailman vanhimpia edelleen toimivia teattereita. Muun muassa Mark Twain mainitsee sen Huckleberry Finnin seikkailuissa ja Monty Python on tehnyt levyn siellä. Vieressä sijaitseva Fortune Theatre mahtuisi kokonaan Drury Lanen lavalle.

Kävin ennen näytöstä viihdyttävällä mutta nopeasti loppuneella kiertokäynnillä teatterissa. Teatterin historiaan mahtuu haamuja, murha ja kuninkaallisten tappeluita, joiden vuoksi kuninkaalla ja prinsseillä on eri sisäänkäynnit ja aitiot teatterissa. Hienon kuninkaallisen teatterisalin vastapainoksi backstage on erittäin karu. Myös jotkut teatteritermit (props = property of theatre) tulivat tutuiksi.

Itse showssa on mukana paljon lapsia, mutta toisin kuin harrastajateattereiden kesänäytöksissä, he eivät olleet sekalainen ja levoton seurakunta “iloisia kyläläisiä”, vaan kaikki oli hiottu timanttiseksi kokonaisuudeksi, missä ei ollut mitään turhaa. Päärooliin oli haettu lapsinäyttelijää tositv-ohjelmasta, mikä näyttää olevan nykytrendi. Oliveria esittää kaikkiaan kolme näyttelijää eri näytöksissä. Phil Collinsin ura muuten alkoi aikanaan myös yhtenä Oliverina. Drury Lanen isolle näyttämölle oli rakennettu hienoimmat näkemäni kolmiulotteiset kulissit.

Rowan Atkinson esittää Faginina jopa elämänsä roolin, mikä ei ole vähän. Hän laulaa hyvin ja mukana on mrbeanmaista komiikkaakin roolihahmon rajoissa. Myöhemmin vuoden 1968 elokuvaversiota katsoessa kuvittelee Atkinsonin Faginiksi jatkuvasti. Tämä on ehkä ensimmäinen klassikkomusikaali, joka pääsee top-kymppiini, ja on oscarin voittanutta elokuvaa onnistuneempi. Musiikkiin mahtuu monta hittibiisiä.

‘Allo ‘Allo (Theatre Royal, Windsor) on näyttämöversio televisioklassikosta Maanalainen armeija iskee jälleen. Tajusin vasta lähtöä edeltävänä yönä, ettei näytös ollut Lontoossa vaan tunnin matkan päässä Windsorissa. Onneksi junat kulkivat samaan aikaan sattuneesta metrolakosta huolimatta. Showssa on mukana vain yksi alkuperäisjäsen vuosina 1982-92 pyörineestä televisiosarjasta. Kuten sarja, näyttämöversiokin pyöri varastetun maalauksen ympärillä – sarja tosin teki sen hauskemmin kokonaista kymmenen vuotta. Sarjan hupaisimpiin hahmoihin kuuluva kapteeni Hans Geering (mr. “klop”) oli korvattu myöhemmin sarjassa olleella italialaisupseerilla. Piileskelevät englantilaislentäjät taas olivat täysin turhaan mukana lavalla.

Ellen olisi juuri katsonut noin kolmekymmentä televisiojaksoa, olisi näytös varmaankin viihdyttänyt paremmin. Varsinkaan lopun Hitler-farssi ei toiminut lainkaan.

La Cage Aux Folles (Playhouse Theatre) eli Lintuhäkki on tunnettu myös Robin Williamsin tähdittämänä Hollywood-elokuvana, mutta on alun perin ranskalainen näytelmä, josta tehtiin Broadway-musikaali sekä kaksi jatko-osaa saanut ranskalaiselokuva. Ladyboy-kabareehen sijoittuva esitys on tietenkin homomusikaalin juhlaa ja sillä oli iso sydän sanomallaan “I am what I am”. Mieleen tuli monesti John Watersin elokuvien maailma tuhlaajapoikineen, jotka uskaltavat olla heteroita vanhempiensa pettymykseksi. Samaan aikaan West Endillä pyörivät Hairspray sekä Priscilla – Queen of the Desert ovat Lintuhäkin sukulaisia. Kaikki mahdolliset homovitsit käytettiin mainiosti hyväksi. Musiikki ei ollut mieleenpainuvaa, mutta toimi silti mukiinmenevästi. Yleisö viihtyi ja pääosan esittäjä flirttaili (miespuolisen) yleisön kanssa. Juonen liikkeellepaneva voima eli supervanhoillinen appiukkoehdokas oli läsnä vain lopussa, ja lievä miinus tuli siitä, että pariskuntaa esittävät näyttelijät olivat esittäneet toista pariskuntaa vain vähän aiemmin. Muutenkin loppu oli esityksen heikoin osuus.

Avenue Q (Gielgud Theatre) räjäytti pankin. En tiennyt esityksestä mitään etukäteen, ja oli kuin olisin nähnyt ensimmäistä kertaa Simpsonit tai South Parkin – livenä. Avenue Q on ainutlaatuinen esitys ja teatteritaidetta parhaimmillaan. Esityksessä on mukana vain 7 näyttelijää, joista 3 esittää tavallista ihmistä. Loput henkilöhahmot ovat nukkeja. On vaikea kuvitella, että musikaalia on esitetty myös Helsingissä Marco Bjurströmin ohjaamana – kolmen kuukauden verran. Lontoossa show pyörii neljättä vuotta ja hyvä niin.

Nuket ovat esillä vyötäröstä ylöspäin ja heitä ohjaavat näyttelijät eläytyvät rooleihinsa täysin esillä. Esitys alkaa tutunoloisesti sillä, kun vasta valmistunut maisteri ihmettelee, mitä tehdä tutkinnollaan. Laulujen nimet kertovat paljon: “My life sucks”, “Internet is for porn”, “If you were gay”, Everyone’s a little bit of racist” ja niin edelleen. (Ääni)näyttelijät ovat varsinaisia virtuooseja, ja varsinkin naisnukkeja esittävä Julie Atherton (kuvassa) häikäisee, kun pääsee esittämään dialogia itsensä kanssa. Avenue Q on pelkkää hyvyyttä ja muistuttaa elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. En malta odottaa samojen tekijöiden yhteistyötä South Parkin tekijöiden kanssa.

Dirty Dancing (Aldwych Theatre) oli täytepala ennen kotimatkaa, kun parempaakaan ei ollut tarjolla. En odottanut siltä mitään enkä myöskään saanut mitään. DD ei osannut päättää ollako tanssi- vai musikaalinäytelmä ja jäi näiden oudoksi äpäräksi. Menestyselokuvaan perustuva – öh – näytös viihdytti kyllä teinityttöjä, mutta oli ylipitkänä (2 h 40 min) lähinnä tuskallinen kokemus. Jopa valaistus ihmetytti: kun lavalla oli paljon ihmisiä, fokusointi puhuviin oli vaikeaa, koska heitä ei nostettu millään tavalla esille. Valo oli myös lämmintä ulkokohtauksissa, kun sen olisi perusoppien mukaan pitänyt olla sinistä.

#Lontoo #musikaali #teatteri