• Marko

Yksinen (Jyväskylän kaupunginteatteri 3.5.2008)

Laura Ruohosen Yksinen on tyypillinen kamarinäytelmä. Niissä muutama henkilö on suljetussa tilassa – tässä tapauksessa saarella – jossa he selvittelevät välejään. Tunne tulee volyymia korottamalla tai itkut tirauttamalla, mitään ei koskaan tapahdu ja muutenkin on hemmetin tylsää. Taidetta ja uh niin yldyyriä. Niin myös tässä.

Ilmeisesti jossain on joku formaatti tai generaattori, joilla tällaisia näytelmiä kirjoitetaan. Ne ovat aina samanlaisia, ja joidenkin kirjoittajien ura perustuu tähän genreen. Itse en osaisi tällaista haukotusmaratonia kirjoittaa, ja tätäkin katsellessa tuli mieleen, että vastaavan kynäilisi nopeasti ns. Ed Wood -metodilla: yhteen kyytiin samalla viskiä naukkien. Kun pullo on tyhjä ja kirjailija sammumispisteessä, myös näytelmä on valmis. Syntyisi samanlaista huuruista, epäloogista ja -kiinnostavaa replikointia kuin tässä.

Näytelmän kaksi naista puhuvat ensimmäisen puoliajan lähinnä arkkitehtuurista. Vaikka naiset puhuvat koko ajan, heistä ei loppujen lopuksi saa tietää mitään tärkeää. Paljon vaan ahistaa kumpaakin. Puoliajan lopulla paukut ovat niin tyhjät, että lavalle pitää tuoda kolmas henkilö, jolla ei ole mitään funktiota koko hommassa kuin näytelmän piinallinen pitkittäminen yli kahteen tuntiin. Kaikki hahmot tietenkin esittelevät itsensä monologilla. Henkilöillä ei ole mitään muuta yhteistä, kuin että he ovat raivostuttavia idiootteja, koko ajan suuna päänä ja puhuvat jatkuvasti toistensa ohi. Yhdessä repliikissä näytelmässä kysytään, jaksaisiko kauan tuollaista henkilöä. Minä en jaksaisi. Erehdyin myös istumaan kuiskaajan taakse, jolloin saatoin nähdä, milloin pitkiä monologeja oli taas tulossa. Ja oh my lord, niitä piisasi.

Yksinen ei ollut kaksinen. Mutta tämä onkin Taidetta!

#näytelmä