Praha 9.5.2020
Kello 15
Seuraava ja viimeinen rasti matkallani on kauppakeskuksen hypermarketti. Pohdin, miten ennen niin arkisesta ja arkisen tylsästä kuviosta ”lajittelujäte – posti – ruokakauppa” on nyt muodostunut homeerinen odysseia, josta ei puutu seikkailuja ja vaarallisia tilanteita. Ohitan seuraavan puiston läpi kävellessäni pilveä kaupittelevan romanin seireeninhuudot ja suljen korvani katusoittajalta, joka laulaa maskinsa läpi James Bluntin menneen maailman lauluja. ”Oi niitä aikoja” olisi parempi valinta tähän todellisuuteen.
Huomaan yllätyksekseni, että kauppakeskuksessa on suunnilleen joka toinen putiikki auki. Luulin, että vain iso ruokakauppa olisi auki ja että sinne kuljettaisiin jonkinlaista putkea pitkin. Olin monta yötä nähnyt painajaisia putkessa vastaantulevista yskijöistä ja räkivistä teineistä. Alan olla niin hikinen, että kasvomaskikin on märkä, ja huomaan että nenäni on alkanut vuotaa. Kosketan vaistomaisesti nenänvartta, mutta sitten muistan, ettei niin saa tehdä. Samassa vasenta korvannipukkaa alkaa kutittaa. Sitä kutittaa aivan kauheasti samalla, kun nenäni vuotaa suoraan kasvomaskiin. Yritän ryystää räkää takaisin ja kosketan huomaamattani korvannipukkaa. Huomaan vastaantulijan paheksuvan katseen ja kiirehdin tämän ohitse. En voi olla koskematta nenääni, sillä ryystäminen ei auta ja turha yrittäminen tuottaisi liikaa ääntä, joka herättäisi epätoivottua huomiota. Pysähdyn sisäänkäynnillä olevan pylvään taakse, katson ympärilleni ja kun olen varma, ettei kukaan näe, painan pääni ja niistän kangasmaskiini. Se täyttyy räästä.
Jotkut täti-ihmiset istuvat kahvilla, kun kävelen puolikuolleena heidän ohitseen. Kahvilla! Tällaisena aikana! Päällä on ties kuinka monta vuotta kestävä maailmanlaajuinen pandemia, ja täällä sitä vain istutaan kahvilla! Ettekö te tiedä, mitä maailmassa tapahtuu, ihmiset? Haloo? Haluaisin huutaa. Kauppakeskuksen vartija ehkä aavistaa aikeeni, sillä hän mulkaisee minua. Painan pääni ja jatkan matkaa, vaikka hermoni ovat riekaleina.
Ruokakauppa on totta kai aivan täynnä porukkaa. Mitä nämä ihmiset täällä tekevät? Kassajonot, joissa sentään suunnilleen noudatetaan turvavälejä, ovat kymmenien metrien mittaisia. Vilkuilen asiakkaiden ostoskoreja samalla, kun etsin tyhjää koria itselleni. Jollakin on korissa pelkkä kaljapullo. Yksi pullo! Kannattaako tosiaan vaarantaa omaa, ja erityisesti muiden henkeä yhden vaivaisen kaljapullon takia? Monilla on ostoskorit ja -kärryt täynnä. Niin sitä pitää, vaikken ymmärrä, mikseivät nämä ihmiset käytä saman firman kotiinkuljetusta niin kuin minä. Löydän korin ja etsin ensimmäisenä sen, mitä tulin hakemaan: alumiinifoliota. Opin viimeisen kotiinkuljetuksen yhteydessä, että tsekiksi ”folio” tarkoittaa muovikelmua, minkä takia minulla on nyt kotona kaksi pakkausta kelmua, millä en tee mitään. Kumma juttu vaan, että täällä brittiläisen Tescon kaupassa alumiinifoliorullassa kyllä lukee ihan englanniksi, että ”aluminium folio”. No, nyt on se asia hoidettu.
Menen seuraavaksi vakioreitilleni, eli aloitan hedelmistä, etenen niistä kasviksien kautta juureksiin ja tarkastettuani pikaisesti pakasteosaston tarjoukset kävelen juustohyllyn läpi. Nostalginen tunnelma valtaa mieleni. Tämä oli lähes päivittäistä rutiiniani ennen kuin kaksi kuukautta sitten pieni virus muutti kaiken niin julmasti. Nappaan juustoista tarjouksessa olevan uutuuden, chiligoudan, ja jatkan lihahyllyille. Grillisesonki on näköjään alkanut, eikä kukaan ole kertonut sitä minulle! Voi jumalauta! Otan paketin eteläamerikkalaisittain marinoituja kyljyksiä ja grillitikkuja, joihin on kääritty possunsuolia. Näitä ei saa talvella.
Katson lihapakkausten päivämääriä ja saan vahvistuksen epäilyilleni: kotiinkuljetuksessa kaikki minulle toimitetut lihat vanhentuivat päivän tai kahden sisällä, vaikka täällä myymälässä samojen pakkausten päiväys on useimmiten viikon tai kahdenkin päästä. Voihan helvetti! Meille nettikaupan englanninkielistä versiota käyttäville varmaan dumpataan kaikki vanhentuvat tavarat, kun emme osaa valittaa asiasta. Otan vielä pari rasiaa erilaisia kananpaloja ja tarkistan, että niiden päiväys on mahdollisimman kaukana. Vaikken ole salaliittoihmisiä, mietin, onko tämän lihaskandaalin taustalla pyrkimys päästä eroon meistä ulkomaalaisista? Tämähän tarkoittaa käytännössä sitä, että meidän expattien on pakko käydä kaupassa ellei meillä ole varaa tilata kotiinkuljetusta monta kertaa viikossa. Jo aikaisemmin huomasin, että sipulit ja sitruunat näyttivät paljon paremmilta kuin ne minikokoiset ja osaksi pilaantuneet ruipelot, joita sain kotiinkuljetuksessa. Kunhan pääsen kotiin, aion kirjoittaa asiasta erittäin vihaisen somepäivityksen! Saatana!
Jatkan vakioreittiäni ja sydän on nousta kurkkuun, kun huomaan, että kauppa on muuttanut taas tavaroiden järjestystä. Intialaiset currykastikkeet ovat siellä, missä niiden ei pitäisi olla, ja niiden paikalla on gluteenittomia tuotteita. Japanilaiset sushitarvikkeet on siirretty ties minne, ja niiden paikalla on biotuotteita! Minun pitää siis järjestää reittini taas uusiksi! Eikö kauppa ymmärrä, millaista stressiä se meille asiakkaille tuottaa? Ihan kuin tässä tilanteessa ei olisi jo muutenkin kestämistä. Ja vasta pari vuotta sitten koko kauppa myllättiin uusiksi niin perinpohjaisesti, että jouduin tekemään vakioreittini uusiksi täydestä nollasta ja kului ainakin kaksi viikkoa, ennen kuin pääsin selville optimaalisesta reitistä. Tsiisus sentään!
Nappaan säilyketölkkiosastolta tsekkiläisen version ”kurkkusalaatista”, mikä tarkoittaa kurkku-, porkkana- ja sipuliviipaleita etikkaliemessä. Se ei ole ollenkaan samanlaista kuin Suomessa enkä voi käsittää, mikseivät ihmiset Suomessa voi olla onnellisia jo sen takia, että sieltä saa oikeaa kurkkusalaattia. Minulla meni monta kuukautta ennen kuin löysin Prahasta edes hyvän makuisia säilykekurkkuja. Nauttikaa suomalaiset kurkkusalaatista kun sitä on siellä tarjolla! Teille sentään elämä hymyilee, toisin kuin minulle, joka joudun tyytymään valjuun korvikkeeseen.
Reittini viimeinen etappi tekee S-kirjaimen muotoisen siksakin kolmen juomahyllyn läpi. Tarkistan viikon tarjoukset, ei mitään erityistä, ja nappaan mukaan kaksi olutuutuutta, vaikken näistä Ipoista ja Apoista välitäkään. Haluan silti kokeilla kaikkea uutta. Olen sillä tavalla löytänyt elämääni muun muassa yhden aivan mahtavan hampurilaiskastikkeen, jota laitan melkein joka ruokaan, sekä Amber Ale -oluet, aurinkokuivatut tomaatit ja halloumi-juuston. Mietin, mistä ihmeestä näitä uutuuksia vielä tulee, vaikka koko maailma on sekaisin? Chiligoudaa ja paikallista Ipaa. Huh. Ihan kuin kaikki olisikin hyvin.
Jonot ovat tietenkin venyneet kauppareissuni aikana jo melkein sadan metrin mittaisiksi. Menen lähimmän jonon päähän, ja kun ensimmäiseen viiteen minuuttiin se ei liiku senttiäkään, tiedän, että tässä menee tod-ella pitkään. Jono kulkee kahden ahtaan työkaluhyllyn välistä ja vaikka suurin osa jonottajista pitää suunnilleen kahden metrin turvavälin lattiaan teipattujen merkkien mukaan, osalle sen noudattaminen tuntuu olevan kovin vaikeaa. Edessäni olevalla ukolla, jonka silmälaseissa ei ole sankoja ja jonka ostoskorissa on vain puolentoista litran muovinen kaljapullo ja kaksi halpaa rohlik-sämpylää, ujuttaa itseään koko ajan liian lähelle edessään jonottavaa rouvaa. Mietin, pitäisikö minun sanoa jotain, mutta sitten säikähdän takaani ilmestyvää miesasiakasta, joka alkaa tutkia oikealla puolellani olevia autojen tuulilasipyyhkimiä. Pystyn haistamaan miehen kainalohien, eikä turvavälistä ole tietoakaan.
Yritän hengittää syvään, vaikka paniikki alkaa puskea päälle. Suuni on rutikuiva, olen hikoillut itseni läpimäräksi ja kurkkua alkaa ärsyttää. Ei nyt, ajattelen, kun aivan karmea ärsytys nousee kurkkuun heti, kun alan ajatella sitä. Nenä tuntuu tukkoiselta ja kun hengitän suun kautta, ärsytys vain pahenee. En voi yskäistä, koska ympärillä on liikaa ihmisiä. Paikalle tepastelee vielä joku aasialainen teini, joka alkaa vertailla erilaisia liimoja vasemmalla puolellani. Kumpikaan asiakas ei tee muuta kuin hipelöi kaikessa rauhassa erilaisia tuotteita aivan kuin kyseessä olisi maailman tärkein ostopäätös eikä koronasta olisi tietoakaan. Tunnen tönäisyn, kun takanani olevan asiakkaan ostoskärry koskettaa minua. Liikahdan eteenpäin samalla, kun edessäni oleva rouva mulkaisee takanaan olevaa miestä, joka ottaa askeleen taakse ja on sitten melkein kosketusetäisyydellä minusta. Minut on piiritetty. Kahden metrin turvavälin sisällä on nyt viisi ihmistä ja minut on motitettu sen keskelle. Minua yskittää. Yritän pysyä rauhallisena, vaikka sydämeni pamppailee. Mietin, pitäisikö minun antaa periksi ja pyörtyä, mutta onneksi jalkani eivät petä, vaikka pelkään hetken suonenvetoa. Älä yskäise, hoen itselleni, vaikka kurkkuni on eri mieltä. Muistan, miten kammottavalta tuntui yskäistä viime kuussa keskellä tyhjää katua, kun olin viemässä kierrätysjäteitä. Olin aivan varma, että jostain ilmestyisi poliisi, joka antaisi minulle sakot tai joutuisin karanteeniin ja minut karkotettaisiin maasta. Pidän täriseviä, hikisiä käsiäni talvitakin taskuissa ja tunnen vasemmassa taskussa pastillirasian, joka on jäänyt sinne pakkasilta. Kaivan pastillin sormella ja vien sen suuhuni. Se auttaa. Yskänärsytys lientyy. Tiedän, että pystyn pidättelemään yskää kotiin asti.
Sitten tajuan kauhukseni, mitä olen juuri tehnyt: olen vienyt pastillin suuhun sormellani. Ei helvetti! Mikä perusmoka! Ei saat-ana. Tämä oli nyt tässä. Olen saanut tartunnan ja olen tehnyt sen ihan itse. Mikä helvetin typerys minä olen! Kauppareissun aikana olen kosketellut sormillani samoja tavaroita, joita kymmenet tai tuhannet ihmiset ovat hiplanneet ennen minua. Kuinka moni muu on kosketellut ja tutkinut tuota IPA-tölkkiä ennen kuin minä onneton laitoin se ostoskoriini? Kuinka moni viruslinko oli ehtinyt tarkistaa korissani olevien kanankoipipakkausten päivämäärän? Voihan, sanonko mikä?
Jonotan kohtalooni alistuneena tasan 28 minuuttia, kunnes tulee vihdoin vuoroni päästä kassalle. Maksan kortilla, ja kun loppusumma menee yli 500 korunan, joudun näppäilemään tunnusluvun kortinlukijaan. Siinä on toinen virusansa. En silti välitä, sillä tämä oli tässä jo muutenkin. Annan myyjälle kanta-asiakaskortinkin, kun tämä kysyy sitä. Mitäpä väliä, että se on avainnipussa, jonka myyjä ottaa, lukee viivakoodinlukijalla ja antaa sitten takaisin. Nyt olen saanut viruksen jo ainakin kolmeen kertaan.
Kannan ostokset kotiin hikisenä ja apeana. En jaksa edes välittää siitä, että vastaan tulee kaksi jalankulkijaa, joiden kasvomaski ei peitä nenää. Tässä tilanteessa tärkeintä on, etten tartuta muita. Minun puolestani kenenkään muun ei tarvitse enää pitää maskia. Minä tietenkin käytän sitä edelleen, koska tiedän vastuuni. Yskin itseni melkein tainnoksiin heti, kun saan ulko-oven kiinni. Nyt naapuritkin tietävät, että teen täällä kuolemaa. Pesen kädet rutiininomaisesti ennen kuin puran ostokset. Maskin pesen tulikuumalla vedellä ennen kuin puunaan kädet toiseen kertaan. Sitten heitän hikiset, saastuneet vaatteet pesukoneeseen ja jynssään itseäni suihkussa parikymmentä minuuttia. Tiedän sen olevan turhaa, mutten kestä olla yltä päältä hiessä.