• Marko

Great vitun outdoors

Updated: Feb 12


Tyttöystävä sai vitun hyvän idean. Lähdetään samoilemaan vuorille. Heikkona hetkenä suostuin. Ei olisi pitänyt.

Mennään junalla Tšekin ja Saksan rajalle. Pitää vaihtaa junaa kolme kertaa, että voidaan käyttää halpaa päivälippua. Paahdetaan nazi-Saksaan. Tullaan Bad Schandau-nimiseen paikkaan, mistä jatketaan vielä jollain paikallisvaunulla jonnekin tuppukylään.

Honza kerto joskus, että toisen maailmansodan jälkeen kaikkien Saksan kaupunkien piti laittaa nimensä eteen tuo ”Bad”. Koska ne oli pahoja, helkutin natseja siis. Ja sitten jos ihmiset niissä kaupungeissa (Bad Berlin, Bad Hampuri ja niin poispäin) käyttäyty hyvin, niin ne sai pointseja, ja lopulta ne sai luvan poistaa ton ”Bad”-sanan nimestään. Mutta edelleen siellä on sikana kaupunkeja, jotka on edelleen pahoja. Vähänkö arveluttais muuttaa sellaseen paikkaan.

No mutta eihän siellä päivänvalossa mitään niin pahaa näkyny. Natsitkin on jo suurimmaksi osaksi kuolleet, ainakin ne alkuperäiset. Me päästiin määränpäähän ja hypättiin junasta ja siellä näky joku vuori joen toisella puolella. Mutta mitä vittua, siellä ei ollu mitään siltaa missään! Vähän siinä harhailtiin huuli pyöreenä ennenku huomattiin, että siitä joen yli meni jonkinlainen lauttasydeemi. Koko joki oli sellanen puro, että sen yli olis voinu kahlata. Se helvetin botski kulki sen parinkymmenen metrin sivuttain sivuttain, kun ei siinä olis ollu mitään järkeä muuton. Jos se olis oikassu suoraan, niin se olis varmaan tukkinu koko puron!

Ja helvetti soikoon, se saatanan kymmenen sekunnin lauttamatka makso euron suuntaansa! Ja sitä piti venata puol tuntia. Mitä vittua? Jos siinä olis ollu silta, niin me oltais oltu jo kotimatkalla. Vaan ei. Vituttaa tommonen homma.

Sitte kun me ollaan päästy sen puron yli, meidän pitäs päästä sinne ylös. Siellä pitäis olla jonkinlainen näköalasilta, joka kieltämättä näyttää ihan makeelta kuvissa. Me tsiigattiin etukäteen nettikartasta, että juna-asemalta sinne olis matkaa jotain 800 metriä. Ja meidän pitäs olla jo puolessa välissä, kun ollaan kävelty asemalta joen rannalle ja päästy siitä yli.

Mua alko vähän epäilyttään koko homma, kun siinä mistä nousu alkaa on kyltti, jossa on näköalasillan kuva, nuoli yläviistoon ja teksti “40 minuuttia”. Se 40 minsaa on kylläkin sutattu yli ja jotain siihen on korjattu, mutten ehdi tutkia sitä kummemmin, kun tyttöystävä vipeltää jo menemään. Joten alan nousta sitä polkua ylöspäin.

Minuutin päästä olen ihan puhki ja paita ja kalsarit on ihan märkiä. Tyttöystävä vaan painaa menemään kuin ei mitään. Hyvä kai sen on, kun on puolet vähemmän massaa. Ei auta kuin muu kuin purra hammasta ja jatkaa. Se saa kyllä maksaa tämän. Ehkä jos pelaan korttini oikein, se voisi suostua vihdoin yhteen juttuun, jota olen halunnut ehdottaa sille jo kauan.

Pystyn jatkamaan nousua vain se asia mielessä, kun nousu vaan jatkuu ja jatkuu. Välillä noustaan metsässä ja sitten helvetin isojen kivien keskellä. Ihmisiä on tietty kauhea määrä liikkeellä, sekä paikallisia että turisteja. Jostain syystä helvetisti arabeja, lähinnä nuoria sällejä, joiden pitää kälättää sitä ählämiä niin, ettei mistään luonnonrauhasta ole tietoakaan. Mietin, että meinaako ne räjäyttää sen vitun vuoren ja melkein toivon sitä.

Ei vittu se nousu ei lopu koskaan. Miksei näissä paikoissa ole koskaan hissiä? Tai köysiratassysteemiä? Välillä on pakko pysähtyä vetään henkeä, ja tyttöystävä vaan viittoo että taasko mä viivytän sitä. Mua alkaa tosissaan vituttaa ja kun pääsen sellaseen kohtaan, missä ei ole muita niin päästän kauheen ”tää on ihan perseestä” huudon. Tyttöystävä kääntyy ja meinaa hermostua. Mä olen ihan sipissä. Joka paikka alkaa olla kipsissä, ja sellaisiakin paikkoja jomottaa, joiden olemassaolosta en ole aikaisemmin tienny mitään. Kaikki on märkänä, mutten uskalla riisua takkia, kun saisin takuulla vielä lentsun kaiken muun lisäksi. Välillä näkyy pikku siivu maisemaa, ja me ollaan varmaan jo kilometrin korkeudella, mutta näköalasillasta ei ole tietoakaan. Eteenpäin vaan. Tai pitäis tässä tapauksessa sanoa, että ylöspäin. Välillä mennään ainakin yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Vitun Cliffhanger-meininkiä. En mä tällaseen ole suostunu, en tosiaankaan.

Tuntuu, että on kulunu jo toista tuntia, kun tulee tasaisempi kohta ja pystyn vähän hengähtämään. Mutta sitten tulee taas jyrkkä nousu, jossa polku muuttuu kiviportaiksi, joita mennään kivijärkäleiden keskellä. Pysähdyn läähättämään kääntöpaikalle, kun kolmilapsinen perhe viilettää ylöspäin. Läskillä isällä on nuorin ipana vitun reppuselässä, eikä äijä näytä edes hengästyneeltä! Ihme porukkaa nää arjalaiset, ei voi olla totta saatana! Joku arabiporukka ohittaa mut kanssa ja ne vaan pelleilee ja syö samalla ranskalaisia pahvilautasilta ja heittelee toisilleen limsapulloja. Eihän ne kaljaa juo perhanat. Vittu kun vituttaa tommonen meno. Joku ikäloppu mummo sentään puuskuttaa vähän, kun se ohittaa mut.

Kaheksansataa metriä, helvetti soikoon. Ehkä tää saatto olla kartalla sen 800 metriä, mutta eihän siitä kartasta näe, että samalla mennään yli kilsa ylöspäin! Vitun googlemapsi saatana. Jos oisin tän tienny, niin oisin jäänyt kotia. Voi vittu mitä touhua. Tyttöystävä on jo kadonnut jonnekin yläilmoihin, joten ei auta muu kuin jatkaa.

Menee ainakin kaksi tuntia, ennenku pääsen sille kuuluisalle sillalle. Jengi vaan jököttää siellä, naureskelee ja napsii selfietä itsestään. Tsekkaan maisemia ja muistan sen, mikä oli päässy unohtumaan.

Ei vitun vittu. Mun pää ei kestä korkeita paikkoja. Ei saatana vittu, mä kuolen.

Tyttöystävä viittoilee sillan toisessa päässä, että tulisin sinne. Mä yritän pistää jalkaa toisen eteen, mutta koivet ei suostu tottelemaan. Mä yritän pitää katseen kivisillan lattiassa, mutta aivot ei suostu olemaan tajuamatta, että nyt ollaan tosi korkealla. Vieressä ihmiset tungeksii, tönii toisiaan ja ottaa itestään kuvia. Jotku nousee kaiteen reunalle, mistä on se kilsan pudotus alas. Saatanan pellet ei tajua, että mä taistelen elämästä ja kuolemasta vaan ne sysii mua sillan kaidetta päin. Funtsin, että pitäiskö mennä kontalleen, mutten aio antaa näille luontoidiooteille naurun aihetta. Ehkä mun kohtalo on kuolla täällä natsi-Saksan vuorilla. Ei helvetti. Tässäkö tää elämä oli?

Seison hetken siinä ja pala nousee kurkkuun. Pistän silmät kiinni, mutta se ei auta. Mun lanttu tajuaa edelleen, missä korkeuksissa huidellaan. Meinaan horjahtaa. Tyttöystävä vaan viittoilee toisella puolella siltaa. Se nousee kaiteelle, varmaan siksi, että näkisin sen paremmin. Mä olen ihan varma, että se putoaa. Sekin vittu kuolee. Me kuollaan molemmat!

Mä en pysty tähän. Mun täytyy kääntyä. Saan jotenkin astuttua ne pari askelta, että pääsen pois sillalta ja takaisin kovalle maalle ja turvaan. Siinä on onneksi taas niitä saatananmoisia kiviä ja tasaista maata ja pystyn katsomaan sillasta poispäin ilman, että näen horisonttia. Nojaan hetken yhteen kiveen ja tasaan hengitystä. Tyttöystävä ilmestyy siihen ja kysyy, miksen tullut sillan toiselle puolelle. Sieltä ois kuulemma ollut hienot näkymät. Mutisen vaan, että mulla alkaa olla nälkä ja että tää pelleily saa alkaa riittään. Jos sanoisin sille, että mä pelkään korkeita paikkoja, niin se ei koskaan unohtais sitä vaan käyttäis sitä ihan takuulla lyömäaseena seuraavassa riidassa. Naiset vaan on sellasia, ne ei unohda koskaan mitään, mitä ne voi käyttää sua vastaan.

Me lähdetään takasin alas ja tajuan, että olen tosiaan helvetin nälkäinen. Koko päivänä ei olla syöty mitään ja kello on varmaan jotain kolme-neljä. Vilkaisen kännykän kelloa ja se väittää, että se olis vasta vähän vaille yksi. Sekin on menny täällä korkeuksissa epäkuntoon, koska mä olen valmis vannomaan, että me ollaan kiivetty tätä mount everestiä ainakin kolme tuntia.

Tyttöystävä on yhtäkkiä aika hyvällä tuulella, ja mä annan ymmärtää aika selkeesti, ettei tää oikein ollu mun juttu. Valitan, miten mun jalat on ihan muusina. Varsinkin pohkeet joutuu koville vielä siinä laskussa. Saan kiristettyä siltä lupauksen, että huomenna tehdään ihan vaan sitä, mitä MINÄ haluan. On vähintään oikeus ja kohtuus, että pääsen toteuttamaan välillä itseäni kaiken kärsimyksen jälkeen. Olen ajatellut sitä yhtä juttua siitä lähtien kun alettiin styylata. Ja kännit aion joka tapauksessa heittää, jos tästä hengissä selvitään.

Eikä se tietenkään seuraavana päivänä suostu mihinkään. Vaikka lupas, että tehdään mitä ikinä haluan. Lähtee ovet paukkuen pois muka loukkaantuneena, että olen pervo sika. Munhan tässä pitäs olla loukkaantunu, saatana. Ei noihin tyttölapsiin voi tosiaankaan luottaa. Ei edes noin pienissä jutuissa.