Clarke on sen verran klassikko alallaan, että epäilen luetaanko häntä enää nykyään. Marsin aamunkoitto on kuitenkin hyvää, sujuvaa tekstiä eikä lähes 60 vuotta kirjoittamisensa jälkeen tunnu vanhentuneen lainkaan – toisin kuin vaikkapa Solaris, jonka tietokoneet toimivat reikäkorteilla vaikka se sijoittui kauemmaksi tulevaisuuteen. Tarina on simppeli. Marsiin on asutettu siirtokunta, jonne päähenkilö (scifikirjailija!) saapuu vierailemaan. Mukana on luontevia ihmissuhteita ja

Uusintakatsominen paljastaa lisää kökköyksiä. Vaikka Arska sekä pahis-termari Robert Patrick näyttelevätkin robotteja, heidän näyttelemisensä on turhankin ylimenevää patsastelua. Musiikki on suuren budjetin elokuvaksi kummallisen kasari-syntsaa, ja oma lukunsa on Linda Hamiltonin 1980-luvulle jämähtänyt olemus karseine pehkoineen ja muskeleineen, josta kaikki feminiinisyys on karsiutunut pois. Lapsinäyttelijä Edward Furlongin tehtävänä on edustaa laskelmoidusti teiniyleisöä:

Lemin tunnetuin romaani on oikeastaan rakenteeltaan aika simppeli: Tutkijat tutkivat planeettaa, joka todellisuudessa tutkii heitä – tai sitten tutkijat tutkivat lopulta itseään. Planeetta “herättää henkiin” päähenkilö Kelvinin itsemurhan tehneen vaimon. Planeetalla on myös kaksi muuta tutkijaa, joiden vieraista ei kerrota. Ilmeisesti he ovat saaneet vielä julmempia vieraita, koska he salaavat ne muilta – ja Lem salaa ne lukijalta. Lem luo scifikirjallisuudessakin omaperäisen

Rauha maassa on ilmeisesti ja toivottavasti Lemin vähiten onnistuneita teoksia, sillä se on sekava ja pitkästyttävä. Se on myös viimeinen Lemin suomennettu romaani. Kappaleet jakautuvat kummallisesti päähenkilön sisäiseen dialogiin (kirjaimellisesti), maailman tilan kuvailuun ja varsinaiseen juoneen, joka ei ole kummoinen. Lem ei nivo näitä elementtejä yhteen, kuten kirjoittamisen peruskursseilla opetetaan. Siksi pitkäpiimäistä jaksoa saattaa seurata lyhyt herkullinen katsaus

Kirja on (toivottavasti) poikkeus Vernen uralla. Siinä on minäkertoja, joka ei oikein toimi tämän jatkuvan hämmästelyn takia. Tapahtumia on aika vähän ja mieleeni tuli toinen uuvuttava luentoromaani, Huxleyn Uljas uusi maailma. En ole lukenut Verneä sitten esiteinivuosien, mutta aika on kullannut tämän kirjan tietynlaisen jatko-osan, Salaperäisen saaren ja siitä tehdyn televisiosarjan, nuoruusaikojen suosikeiksi. Tässä muun muassa pystytetään lippua etelänavalle (kuvassa), jo