• Marko

Stanislaw Lem: Solaris (1961)

Lemin tunnetuin romaani on oikeastaan rakenteeltaan aika simppeli: Tutkijat tutkivat planeettaa, joka todellisuudessa tutkii heitä – tai sitten tutkijat tutkivat lopulta itseään. Planeetta “herättää henkiin” päähenkilö Kelvinin itsemurhan tehneen vaimon. Planeetalla on myös kaksi muuta tutkijaa, joiden vieraista ei kerrota. Ilmeisesti he ovat saaneet vielä julmempia vieraita, koska he salaavat ne muilta – ja Lem salaa ne lukijalta. Lem luo scifikirjallisuudessakin omaperäisen maailman, joten draamallisesti tämä on kyllä aika lailla hukkaan heitetty mahdollisuus.

Itse asiassa koko scifikehys planeetta Solariksineen voitaisiin jättää pois, ja jäljelle jäisi suljetun paikan draama – siis perikuvallinen näytelmä, jonka teemoina olisivat suru, menetys ja salatut toiveet. Solariksesta on tehty kaksi elokuvaa (ensimmäinen filmatisointi oli neuvostoliittolainen TV-versio), jotka ovat hyvin erilaisia ja jättävät osia Lemin romaanista pois. Lemin välillä pitkäpiimäisellä Solaris-tutkimuksen referoinnilla on ansionsa mutta kuten Kelvin joutuu toteamaan, tutkimukset eivät johda mihinkään. Vai onko ihminen sittenkin vain kärpäsen surinaa välinpitämättömän elämänmuodon korvassa?

Kirjaa voi tulkita monilta näkökannoilta ja sitä pidetäänkin jonkinlaisena pöljän scifin antiteesina. Eli siis todistuksena siitä, että scifikin voi olla “älykästä”. Lopussa Kelvin joutuu toteamaan: “En tiennyt mitään, ja uskoin edelleen, että julmien ihmeiden aika ei vielä ollut ohi.” Kuulostaa julman tutulta.

#romaani #scifi