Pohjois-Korean Kim johtaa kommunistista dynastiaansa (!) jo kolmannessa polvessa. Kun diktaattori-isoisä syntyi samana päivänä, jona Titanic upposi ja nykyinen Kim Kolmas Orwellin vuonna 1984, taikauskoinen voisi sanoa, etteivät ennusmerkit ole olleet kovin otolliset. Pohjois-Korean 25 miljoonaa asukasta joutuvat edelleen kärsimään puutteesta ja aliravitsemuksesta samalla, kun kohta 140-kiloinen Kim paistattelee maailmanpolitiikan parrasvaloissa Donald Trumpin suosiollisella myötävaikutuksella.
Kun jokin aika sitten käsittelin Orwellin kirjaa Vuonna 1984, kirjoitin, että se kertoo erehdyttävästi Pohjois-Koreasta. Isoveli valvoo, kodeissa on valtion kanavalle pysyvästi viritetty radiovastaanotin, jota ei voi laittaa pois päältä ja valtion johtoporraskin elää jatkuvan eliminoinnin pelossa. Eroavuuksiakin on, eikä Kimin diktatuuri siksi ole sama kuin Orwellin dystopia – usein vain vertailu menee tosielämässä huonompaan suuntaan. Orwellin fiktiivisessä yhteiskunnassa suurin osa ihmisistä, prolet, olivat suhteellisen vapaita eikä valtiokoneisto käyttänyt energiaa heidän kyttäämiseensä, kun taas Pohjois-Koreassa kaikki ovat tarkkailun alla. Ihmisten kodeista saatetaan milloin tahansa tulla syynäämään muun muassa se, että Loistavan Toverin pakollinen kuva on pyyhitty pölystä tai ettei DVD-soittimessa ole kiellettyä tavaraa. Enemmän kuin epäilyttävää on se, jos telkkarin valo kajastaa asunnossa vielä senkin jälkeen, kun valtiollinen kanava on lopettanut lähetyksensä. Orwellin dystopiassa ei ollut enää perhesiteitä, mutta Pohjois-Koreassa perheitä käytetään nimenomaan pitämässä ihmisiä ruodussa: pienistäkin rikkomuksista voi koko perhe joutua kärsimään kolmessa sukupolvessa. Tieto siitä, että maahan jääneet perheenjäsenet joutuvat kärsimään pidättelee ihmisiä pakenemasta maasta, etenkin kun Kim III:n aikana rajavalvontaa on tehostettu entisestään. Sen sijaan kaiken kattava ankeus ja puute ovat yhteistä Orwellin fiktiiviselle dystopialle ja Pohjois-Korean arkipäivälle.
Toimittaja Anna Fifieldin kirja kertoo tästä South Parkin tosielämän Cartmanista sen, mitä haastattelemalla voi saada selville. Paljoa uutta se ei tarjoa sellaiselle, joka on lukenut uutisia tällä vuosikymmenellä tai muuta Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjallisuutta, kuten Mika Mäkeläisen Kimlandian. Kun vasta kolmikymppinen Kim alkoi nousta isänsä seuraajaksi, tälle alettiin sepittää loistavaa menneisyyttä taattuun pohjoiskorealaiseen tyyliin: Kim oli ampunut pikkulapsena pistoolilla sarjan pelkkiä kymppejä tai voittanut kilpa-ajossa ammatikuskin – iässä, jossa tämä ei olisi nähnyt mitenkään rattinsa takaa ulos saati osunut jalallaan kaasupolkimelle. Muualla maailmassa toivottiin, että sveitsiläiseen juustoon opiskeluaikanaan ihastunut, maailmaa nähnyt Kim olisi alkanut uudistaa hylkiövaltiota, mutta pian huomattiin, että kehitys alkoi mennä aivan toiseen suuntaan. Kim teloitti julkisesti oman setänsä, murhautti oman velipuolensa ja alkoi toteuttaa ohjelmaa, jonka ainoa tarkoitus oli sementoida hänen oma asemansa.
Ensimmäisessä vaiheessa Kim teki selväksi sen, että maan etuoikeutetut voivat elää mukavasti, mutta että mikä tahansa väärä ele voidaan tulkita soraääneksi, joka johtaa niskalaukaukseen. Sinänsä Kim on ehkä lukenut Macchiavellin lisäksi myös Orwellinsa, koska hän ei välittänyt tavallisesta kansasta tässä ensimmäisessä vaiheessa tuon taivaallista. Kun eliitin ehdoton tuki oli saavutettu parissa vuodessa, seuraavaksi alettiin satsata ydinaseisiin ja hylkiövaltion nostamiseen kansainvälisen politiikan toimijaksi, jotta kansa saisi tuntea ylpeyttä Loistavasta Johtajastaan.
Tämäkin vaihe toteutui, ainakin osittain, kun Donald Trump tarjosi Kimille uskomattoman tilaisuuden paistatella maailmanpolitiikan keskipisteessä. Trump on tehnyt niin paljon hyvää Kimin diktaruurille, että Pjongyanissa pelätään tosissaan, että tämä häviäisi ensi vuoden presidentinvaalit.
Seuraava vaihe Kim Jong Unin aseman sementoinnissa olisi sitten se, että tavallisenkin kansan elinoloja parannettaisiin. Sitä toivoo varmaan koko maailma, ja lopputulos jää nähtäväksi. Joka tapauksessa Kim Kolmannella on edeltäjiensä tapaan oman kansansa verta käsissään eikä hän voi toivoa uraltaan mitään muuta kuin että saa isänsä ja isoisänsä tapaan kuolla omassa vuoteessaan. Tässä kuviossa Pohjois-Korean kansa on panttivankina.
Kimin kohtaloksi saattaa ironisesti koitua hänen etuoikeutettu, mukavuudenhaluinen elämäntyylinsä, johon kuuluu liikaa tupakkaa, liikaa viinaa, liikaa ruokaa eikä muuta kuin penkkiurheilua (Kim on toki myös liikunnan suuri puolestapuhuja ja erikoisasiantuntija, muttei noudata omia neuvojaan). Hänen terveytensä on joidenkin lähteiden mukaan romahtamassa jo alle nelikymppisenä. Rankkaa ylipainoa ei voi kätkeä, vaikka Pohjois-Korean salainen palvelu siivoaakin ulkomaanmatkoilla kaikki jäljet Kimin jätöksiäkin myöten, jottei maailma pääse analysoimaan tämän terveydentilaa.