Eilen oli vuorossa Bob Dylanin konsertti, jonne ostin talvella lipun periaatteella ”because I can”. Lippu oli varsin hyvälle paikalle, neljännelle riville lavan etuvasemmalla. Silti Dylan oli kaukana, koska hajurakoa eturiviinkin oli toistakymmentä metriä. Pianoakin hän soitti tietysti toisella laitaa katsomoa.
Prahassa konserttien alkamisajankohta aiheuttaa edelleenkin ongelmia. Koetin etsiä netistä tietoa konsertin alkamisesta ja mahdollisista lämppäreistä, mutten löytänyt mitään. Joskus kun keikan voi aloittaa joku satunnainen paikallinen bändi, joskus lämppäriä ei ole lainkaan ja isoimmilla artisteilla voi olla suhteellisen nimekkäitäkin yhtyeitä mukana kiertueilla. Lippuun oli merkitty tilaisuuden alkamisajankohdaksi tavalliseen tapaan kello 20:00, jolloin Prahan isoimman jäähallin ovet yleensä vasta aukeavat. Kun pääsin sisälle korkeintaan vartin yli, Dylan oli jo aloittanut! Konsertti oli siis alkanut tasan kello 20. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta: edellisellä hallikeikalla saavuimme areenalle 20:40 ja keikka oli alkanut puolelta. Yleensä kun pääbändi aloittaa yhdeksältä, mutta joskus paljon aikaisemmin. Ensimmäisenä vuonna missasin yli puolet parinkin pääesiintyjän keikasta, kun saavuin paikalle vasta yhdeksältä.
Haparoin pimeässä paikalleni lavan edessä. Näin Dylanin Ruisrockissa vuonna 1990, jolloin Juice Leskinen lämppäsi häntä esittämällä omassa setissään ”Mr. Tambourine Man”in. Biisi kuultiin tuon päivän aikana kolme kertaa, kun kovassa hittikunnossa ollut Hooters-yhtye esitti sen myös. Siitä konsertista jäi mieleen koko päivän toitotettu valokuvauskielto: Dylaniaei saisi missään nimessä kuvata; jos hän huomaisi yhdenkään kameran, konsertti loppuisi siihen. Sanomattakin oliselvää, että ihmisillä oli kädet täynnä kameroita, joita järkälemäiset turvamiehet yrittivät paimentaa piiloon. Jopa Turun Sanomat julkaisi etusivullaan ”kielletyn” otoksen legendasta, joka esiintyi niin omissa maailmoissaan ettei huomannut kameroita. Jos Dylan olisi edes kerran katsonut yleisöä, keikka olisi voinut loppua siihen.
Tällä kertaa vanhat hitit oli jätetty pakollisiin encoreihin. Sen sijaan Dylan oli tuonut paikalle countrymusiikkia soittavan lounge-yhtyeensä. Bändi soitti timmisti ja kappale ”Duquesne Whistle” jammasi aivan hypnoottisesti rockabillykomppeineen. Biisi oli ehdottomasti illan paras ja rokimpi kuin levyn swingversio. Dylan esiintyi tavalliseen tapaansa eleettömästi ja otti välillä poseerausasennon: jalat hieman haaralleen ja toinen käsi lantiolle. Olikotässä nyt tosiaan mies, jota pidetään häikäisevänä nerona? Mitä hän oli miettinyt valitessaan laulajan uran? Olisihanhän voinut valita minkä tahansa alan, jolla osoittaa ylivertaista nerouttaan. Mutta miksi musiikki?
Nuoren Bob Dylanin päätös ryhtyä folklaulajaksi oli ehkä historian huonoimpia uravalintoja. Eihän Dylanilla ole minkäänlaista lauluääntä. Huuliharpistinakaan hän ei ole mikään virtuoosi: illan sooloissa hän soitti järjestäänkahta-kolmea nuottia. Pianossakin mies oli yhtyeen heikoin lenkki. Silti: siellä hän vain oli. Vierelläni kuusikymppiset äijät lauloivat mukana ja fiilistelivät täpinöissään. Väliajalla molemmilta puoliltani katosi iäkäs Dylan-fani ties minne.
Välillä tuli mieleen, että kyseessä oli performanssi: että kuka tahansa voisi olla tuolla laulamassa ja soittelemassa Dylanin paikalla. Kuka tahansa voisi olla oman elämänsä Dylan.
Minä voisin olla tuolla lavalla, huippuammattimaisen yökerhoyhtyeen pianistina ja laulusolistina. Taatusti olisinklaarannut homman yhtä hyvin kuin Dylan. Se on lohdullinen ajatus kaikille meille maailman soitto- ja laulutaidottomille. Kokeilkaapa hankkia jostain country- tai swing-karaokelevyjä ja määkikää niitä Dylan-aksentilla!
Mietin, mahtaako timmisti soittavia muusikoita ottaa joskus ihan päähän, kun laulusolistina on moinen raakkuja. Jos Dylan ei olisi Dylan, niin hän saisi hyvin äkkiä potkut omasta bändistään.
Tietysti Dylanilla on toisaaltase lyriikkapuoli hanskassa – kuulemma. Itse en kiinnitä laulujen sanoituksiin paljoakaanhuomiota, monesti kun popsanoitukset ovat täyttä dadaa, ja mietin kuinka moni tsekkikään hoono enkullaan Dylaniapaljoa ymmärtää. Mutta eihän lyrikatvoi olla huonojakaan, kun Dylan on sentään… Dylan.
Encoreissa kuultiin ”All Along the Watchtower” ja ”Blowin’ in the Wind”. Jälkimmäinen oli konsertin huonoin esitys. Biisi oli muutettu valssiksi ja Dylan oli keksinyt siihen uuden laulu”melodian”. Konsertin jälkeen Dylan ja yhtye kokoontuivat perinteiseen kumarrusmuodostelmaan. Mutta eivät kumartaneet.
Myöhemmin viereisen metroaseman ulkopuolelle oli kerääntynyt sadoittain konserttiyleisöä. Ringin keskellä vara-Bob esitti ”Mr. Tambourine Man”ia ja muita klassikoita akustisen kitaran ja huuliharpun säestyksellä. Yleisö vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä.
Keikkalista:
Things Have Changed
She Belongs to Me
Beyond Here Lies Nothin’
Workingman’s Blues #2
Waiting for You
Duquesne Whistle
Pay in Blood
Tangled Up in Blue
Love Sick
(Intermission)
High Water (For Charley Patton)
Simple Twist of Fate
Early Roman Kings
Forgetful Heart
Spirit on the Water
Scarlet Town
Soon after Midnight
Long and Wasted Years
Encore:
All Along the Watchtower
Blowin’ in the Wind