Suosituista, jo lopetetuista TV-sarjoista tehdään isoja elokuvia: Deadwood-elokuva tuli tänä vuonna peräti 13 vuotta sarjan päättymisen jälkeen ja Breaking Bad palaa myöhemmin tänä vuonna 6 vuotta viimeisen jakson jälkeen. Puhumattakaan jostain Star Trekistä, eihän ilmiö ole mitenkään uusi. Downton Abbey the Movie on viimeaikaisista varmasti odotetuin. Ja tietysti Downton Abbey tarjoaa juuri sitä, mitä sarjan fanit odottavat.
TV-sarjan paras ominaisuus oli mielestäni siinä, että se oli ennalta-arvattava jännällä tavalla: katsojalle asetettiin syöttejä, jotka sitten – usein pitkän odotuksen jälkeen – palkittiin. Katsoja halusi, että vaikkapa toisiaan inhoava nokkapokkapari tajuaisi rakastavansa toisiaan ja bingo: niin myös tapahtui, toki draaman lakien mukaisesti mahdollisimman monen esteen, väärinymmärryksen, juonittelun ja jakson jälkeen. Palkitsemisjärjestelmä toimi, ja koko ajan oli tusinan verran tällaisia porkkanoita ilmassa. Tämä ei ole mitenkään mullistava, vaan pikemminkin hyvin perinteinen tapa tehdä draamaa, mutta jotenkin Downton Abbey onnistui tekemään sen söpön sympaattisella tavalla. Ennalta-arvattavuus on ärsyttävää, kun katsoja huomaa tulleensa manipuloiduksi tai huomaa seuraavansa Hollywood-sabluunalla tehtyä yllätyksetöntä saippuaa. Downton Abbey -elokuvan lähtökohta on, että kuningas ja kuningatar ovat tulossa vierailulle Downtoniin. Siinä on lähtökohta sopalle, joka muuttuu välillä sirkukseksi. Kaksituntinen elokuva punoo yhteen monta minidraamaa, jotka pitää sitten myös ratkaista saman kahden tunnin sisällä. Samalla useimmille tutuille hahmoille saadaan funktio sen sijaan, että he patsastelisivat kaksituntisen vain katsojan ihailtavana. Kun tärkeitä henkilöhahmoja sarjassa oli toista tusinaa, jää moni suosikkihahmo silti ilman draamallista tekemistä. Materiaalia on siitä huolimatta liiaksikin asti yhteen kahden tunnin elokuvaan: TV:ssä samoista aineksista olisi saatu aikaan kokonainen tuotantokausi, tai ainakin puolikas. Varsinkin lopussa, kun kuninkaallisten vierailu on jo päättynyt, elokuva pitkittyy, koska vielä pitää selvittää monta pähkinää. Ja nehän toki ratkaistaan, koska muu olisi katsojan pettämistä, eikä Downton Abbey petä. Pari kertaa ratkaisut ovat aika helppoja enkä ymmärtänyt ainakaan yhtä fiktiohenkilön ahaa-elämystä, jonka perusteella yksi iso ongelma saatiin purettua.
Toisin kuin lähes kaikilla muilla TV-sarjoilla, Downton Abbeylla oli vain yksi kirjoittaja Julian Fellowes (myös konservatiivinen ylähuoneen edustaja!), joka yksin kirjoitti sarjan joka ikisen jakson. Tavallista on, että televisiosarjoja kirjoittaa tiimi, josta joku kirjoittaa yhden jakson ja joku toinen toisen. Tiimiä johtaa tarinan isoista kaarista vastaava, yleensä sarjan luonut henkilö, joka saattaa kirjoittaa sen “tärkeät” jaksot, kuten pari ensimmäistä jaksoa. Fellowes sen sijaan jonglöörasi porkkanoidensa kanssa yksin.
TV-sarjasta muistuttavat varsinkin elokuvan alussa turhan monet ilmakuvat itse kartanosta, jotka ovat kuin mainoskatkon jälkeen tulevia muistutuksia, mitä sarjaa ollaan kotisohvalla katsomassa. Isolla kankaalla kartano näyttää melkeinpä pieneltä ja täysin muusta maailmasta eristyksissä olevalta. Elokuvan maailmakin on eristyksissä historiasta ja muusta yhteiskunnasta siinä mielessä, että pöyhkeimmät hahmot ovat kuninkaallisten palvelijoita, eivät kuninkaallisia tai muita etuoikeutettuja (yhtä pakollista poikkeusta lukuunottamatta). Aateliset taas ovat omien rajojensa puitteissa hyviä ja oikeamielisiä, joiden puolesta uskolliset palvelijat ovat valmiita tekemään mitä tahansa.
Downtonissa kyläläisten tehtävä on hurrata ja olla tohkeissaan kuninkaallisten vierailusta. Tällainen yhteiskunnallinen kuva sopii hyvin niille, jotka haikailevat Britannian “vanhojen hyvien aikojen” perään.