Muistan nauraneeni yhtä kippurassa viimeksi Aleksis Kiven elämä -elokuvaa katsoessani, vaikkei sekään ollut varsinaisesti komedia. Keskimäärin 10 vuoden välein elokuvia tekevän Roy Anderssonin uutuus on tyylillisesti jatkoa tämän aikaisemmalle elokuvalle Toisen kerroksen lauluja – kuten myös tämän ohjaamille Arla-mainoksille. Pitkät, huolellisesti suunnitellut otokset liikkumattomalla kameralla (tässä kamera kerran jopa liikkuu!), amatöörinäyttelijät, episodimaisuus sekä lähikuvien ja juonen puuttuminen ovat Anderssonin jäljittelemättömän elokuvakerronnan avaimia.
Harvoin ovat “rumat, tavalliset ja lihavat” ihmiset pääosissa elokuvissa, Hollywoodissa eivät koskaan, elleivät nimenomaan näyttele kyseisentapaisia sivuhahmoja. Anderssonin huumoria on vaikea selittää tai kuvailla, ja se on paras osoitus siitä, että ollaan tekemisissä nimenomaan elokuvakerronan kanssa. Monesti tapahtuu jotain odottamatonta. Lopussa pommikoneet lentävät Tukhoman yllä, mutta elokuva loppuu juuri ennen kuin ne olisivat valmiina pommittamaan kaupunkia. Usein ollaan “ruotsalaisuuden” lähteillä, joka muistuttaa kovasti suomalaisuuttakin; pitämässä juhlaa, jossa rallatellaan perinteisiä lauluja tai tungettuna hissiin, jossa kukaan ei puhu mitään. Koko ajan ollaan kuitenkin ihmisyyden ja ihmiselämän tragikoomisuuden lähteillä. Tätä ei voi selittää, tämä on nähtävä.