• Marko

Elokuva-arvostelu

Tämä amerikkalainen propagandaelokuva (lisää elokuvan nimi tähän) on tyypillinen esimerkki degeneroituneiden jenkkien individualismista sekä materialismista. Elokuva (lisää nimi tähän) ylistää yksilöä sen sijaan, että osoittaisi todenmukaisesti ihmisen olevan osa yhteiskuntaluokkaansa. Se täyttää lähes naurettavalla tavalla kaikki propagandan tunnusmerkit: Ensin esitellään herooinen yksilö (jota esittää tunnettu samankaltaisten roolien esittäjä: lisää nimi tähän) onnellisen perheensä keskellä (sen sijaan, että näytettäisiin tämä osana ihmiskuntaa ja yhteiskuntaluokkaansa). Lyhyen johdannon jälkeen ”pyhä perhe” joutuu uhatuksi kasvottomien ”rikollisten” taholta (joiden pitäisi itse asiassa olla elokuvan sankareita, koska he totuudellisesti rikkovat perheen valheellisen yhtenäisyyden). Sankari pelastaa perheensä, mutta tulee samalla osalliseksi konfliktista, johon hänellä ei pitäisi olla osaa eikä arpaa. ”Rikolliset” yrittävät tehdä ihmiskunnalle palveluksen likvidoimalla degeneroituneen kapitalistijohtajan, joka on noussut asemaansa pelkästään syntyperänsä johdosta, mutta ”sankari” sotkee heidän suunnitelmansa suojellessaan perhettään ja asettumalla täysin idioottimaisesti näitä luokkasotureita vastaan. ”Rikolliset” esitetään tästä lähtien täysin valheellisesti siten, että he alkavat vainota typerästi ”sankaria” sen sijaan, että jatkaisivat sankarillista luokkataisteluaan.

Kaikki tämä esitetään mitä tyypillisimmässä kapitalistisessa filmikaavassa. Kuudenkymmenen minuutin kohdalla ”sankari” joutuu tilanteeseen, jossa hänen luokkatietoisuutensa vääristyy peruuttamattomasti ja hän on täysin kykenemätön olemaan pelastettavissa edes parhaimmalla uudelleenkoulutusleirillä. Yhdeksänkymmenen minuutin rajapyykissä hän on valmis taistelemaan pimeiden voimien puolella suojellakseen kapitalistijohtajaa. Kaikki tämä imelällä perhearvojen korostamisella kuorrutettuna, joka tekee tästä propagandasta vieläkin kuvottavampaa seurattavaa. Lopuksi ”sankari” tietenkin voittaa todellisen sankarin (luokkasoturin), joka esitetään elokuvassa tyrmistyttävän vääristyneessä valossa. Voidaan kuvitella, että jälkeenjäänyt amerikkalaiskatsoja hurraa ”sankarilleen”, kun tämä lävistää ”rikollisjohtajan” harppuunallaan (tai: lisää aseen nimi tähän). Todettakoon, että lopun taistelukohtaus on luonnollisesti kuvattu sekä niin jännittävästi että puolueellisesti, kuin vain Hollywoodin parhaat propagaattorit osaavat.

Lopputaistelun jälkeen seuraa tutun kaavan mukaan häivytys: Musiikki vaihtuu imeläksi, ”sankarin” vaimo syöksyy hänen syliinsä, lapset seuraavat perässä ja jopa perheen koira haukahtaa iloisesti. Sankari lausuu jotain nokkelaksi tarkoitettua. Vihoviimeiseksi lopuksi ”sankari” saa kapitalistijohtajalta kunniamerkin elokuvan päättyessä Amerikan lipun liehumiseen sekä kansallislaulun säveliin. Lopputeksteissä lupaillaan jatko-osaa sekä mainostetaan epäterveellistä ruokaa jumputtavan disco-musiikin tahdissa.