• Marko

Euny Hong: Nunchi (2019)

Nunchi on korealainen supervoima, jonka avulla ihminen oppii lukemaan muiden ajatuksia. Hongin kirjassa käytetään nunchista myös sellaisia ilmaisuja, kuten “huoneeseen astuminen” tai “tilan lukeminen”. Kirjan suomenkielisen version alaotsikko on “Intuitiota ja tilannetajua korealaisittain”, kun taas englanninkielisen painoksen alaotsikko puhuu onnesta ja menestyksestä. Kirjan erikieliset markkinointiosastot ovat keksineet, että kyseessä on vähän kaikkea kaikille -supervoima, toki bisnesajattelu edellä.


Ensin hieman taustaa nunchin taustalla olevasta korealaisesta kulttuurista, toki hyvin yksinkertaistetusti ja hieman kärjistetystikin. Korea on erittäin hierarkinen yhteiskunta, mikä näkyy esimerkiksi kielessä. Edes sisarukset eivät voi käyttää toisistaan etunimiä vaan sisaria puhutellaan tyyliin “vanhempi sisar”, “ikäjärjestyksessä kolmas sisar” tai “nuorempi veli”.

Toinen esimerkki työelämän hierarkkisuudesta: Jos pomo sanoo työpäivän päätteeksi, että nyt lähdetään baariin, sinne on pakko lähteä. Kun pomo kertoo kello kolme aamuyöllä karaokebaarissa, että seuraavaksi lähdetään teille jatkoille, soitat vaimollesi ja pyydät häntä valmistamaan pikkupurtavaa. Kun pomo on valmis nukkumaan, viet hänet kotiin, vaikka esimerkiksi Seoulissa se saattaa tarkoittaa pari tuntia kestävää taksimatkaa ennen kuin sinun täytyy olla taas skarppina töissä aamukahdeksalta.

Kun toisilleen tuntemattomat korealaiset kohtaavat, heidän täytyy välittömästi selvittää itselleen, kuka on hierarkiassa korkein, mihin siinä itse sijoittuu ja mikä kenenkin asema ryhmässä on – ennen kuin he voivat aukaista suunsa. Tähän tarvitan nunchia. 

Nunchi on myös rivien välistä lukemista, ilmeiden ja eleiden tulkintaa. Kun ihminen “astuu huoneeseen”, jossa on muita ihmisiä, hän muuttaa huonetta ja hänen täytyy lukea sitä ja huoneessa olevia ihmisiä. Hong suosittelee tällaisessa tilanteessa tulijalle hetken hiljaisuutta, jonka aikana tulija arvioi tilanteen, skannaa huoneen ja käsittelee datan. Näin hän ei mene möläyttelemään mitä sattuu ja nolaamaan itseään.

Miten sitten nunchi toimii käytännössä?

Hassua, että kysytte, sillä minulla sattuu olemaan jo vuosikymmenen henkilökohtainen kokemus korealaisista ja etenkin eräästä ajatustenlukijasta. Nimittäin ajatustenluvun kohteena oleminen on osoittautunut lähinnä kiusalliseksi kokemukseksi. Olen turhan usein ollut tilanteessa, jossa olen sanonut suoraan, mitä ajattelen jostain asiasta, mutta ajatustenlukijani on alkanut inttämään, että ajattelen kuitenkin päinvastaista. Nunchi on useimmiten epäonnistunut, ehkä omassa tapauksessani siksi, koska korealaiset “lukevat” ulkomaalaisiakin liikaa oman kulttuurinsa mukaan. Jos suomalainen kehuu toiselle suomalaiselle, että olipa hyvä ostos, kun et maksanut liikaa, keskustelua seurannut korealainen voi suuttua ja väittää, että toista suomalaista on loukattu verisesti, koska “halpa” tarkoittaa korealaisessa kontekstissa jotain muuta kuin suomalaisessa.

Korealainen läheiseni vertailee joskus, miten hankala kanssani on kommunikoida, kun taas korealaisten kanssa hänen ei tarvitse ponnistella, koska he ymmärtävät toisiaan ilman että asioista täytyy erikseen keskustella. Korea on edelleen yhtenäiskulttuuri, jossa sosiaalinen paine ja “mitä muut minusta ajattelevat” -pelko on kova. Jos Koreassa jokin asia – vaikkapa elokuva tai uusi nettivideovillitys – on hip, niin sen haluavat kokea kirjaimellisesti “kaikki”.

Korealaiset pyrkivät koko ajan “ennakoimaan” toistensa ajatuksia, tarpeita ja haluja – ja omasta näkökulmastani siis istuttamaan omia projektioitaan muihin. Kun suomalainen kysyy, mitä muut haluaisivat tehdä illalla, korealainen ei kysy vaan ehdottaa sitä, mitä nunchinsa mukaan kuvittelee muiden haluavan tehdä. Olen huomannut, että joskus nunchi toimii kuin Facebook-mainonta: sinun ei tarvitse kuin mainita sana “piirakka” keskustelussa, kun jo seuraavana päivänä korealainen tuttusi tarjoaa sinulle piirakkaa. Ellei sitten kyseinen korealainen satu inhoamaan piirakkaa.

Hieman uskottavuutta Hongin kirjalta vie tämän mainitsema tositarina “Itä-Euroopasta”, kun sireenit alkoivat ulvoa ja Hong kysyy lukijalta, mitä pitäisi tehdä, kun ei ymmärrä kaiuttimista tulevaa hätäsanomaa. Hongin neuvo on paeta välittömästi maasta, missä hän onnistuikin “viimeisellä lennolla” ennen kuin kaupunki “jäi veden alle”. Tokihan Prahan tulva 2002 oli vuosisadan pahin, mutta on täysin mahdotonta, että koko kaupunki olisi jäänyt veden alle tai että lennot Prahan lentokentälle olisivat loppuneet, kuten Hong väittää.

Ehkä välillä olisi hyvä käyttää nunchin sijaan maalaisjärkeä ja vaikka kysyä hotellin respasta, mitä on tekeillä ennen kuin pakenee suin päin maasta.

Vaikka Hongin kirja ei tarjoa minulle paljoakaan uutta, mitä en olisi yrityksen ja erehdyksen kautta jo tiennyt, se voi olla muille ihan hyvä johdatus aiheeseen, vaikkei siinä itämaan mystiikkaa paljon raotetakaan. Hong itse muutti Etelä-Koreaan vasta teini-ikäisenä osaamatta koreaa ja kirjan lukuisat esimerkit käyttävät Jane Austenia, Shakespearea ja muita länsimaisia lainoja. Siitä olen yhtä mieltä, että nykymaailman suuri este nunchille on älypuhelin. Ruutuaika kun estää paitsi ihmisten välisen vuorovaikutuksen, myös ympäristön lukemisen.