Olen lukenut jo useamman Wallander-dekkarin ja nähnyt sekä ruotsalaisia Rolf Lassgårdin että Krister Henrikssonin sekä viimeisimpänä englantilaisia, Kenneth Branaghin tähdittämiä Wallander-elokuvia. (Herrat kuvissa samassa järjestyksessä). Viimeksi mainitut, Ruotsissa 2008 kuvatut, mutta englanniksi puhutut kolme elokuvaa nostattivat Wallander-kuumetta maailmallakin ennätyssuureksi.
Vaikka olen siis jo vanha tuttu rikoskomisario Kurt Wallanderin kanssa, en voi sanoa, että muistaisin yhtään juonikuviota näistä tapauksista. Mankell kirjoittaa vetävästi, muttei kovin tiiviisti. Kirjat ovat paksuja. Tärkeämpää tuntuukin olevan dekkareiden tapauksessa taas kerran henkilöhahmot ja tunnelma. Wallander ei ole omaperäinen dekkarihahmo nuhjuineen, alkoholiongelmineen ja vaikeine ihmissuhteineen. Pikemminkin Wallander on dekkarin perikuva, klisee. Myöskään pieneen ruotsalaiseen Ystadin kaupunkiin sijoittuvat murha- ja rikosaallot eivät tunnu pidemmän päälle uskottavilta.
Silti Wallander on onnistunut ja supersuosittu hahmo.
Ja silti joudun kysymään, haaskaanko aikaani, kun luen tällaisia paksuja opuksia. Tästäkään ei jäänyt mitään muuta mieleen, kuin että kirjan nimi paljastaa syyllisen.