Remeksen vuosittainen jännäri alkaa hyytävästi. Venäjä hyökkää Suomen infrastruktuuriin ja kommunikaatiojärjestelmiin ja miehittää Ahvenanmaan. Hyökkäyksen kuvaus rullaa hyvin, ellei suomalaisten kädettömyyttä venäläisten edessä ala pohtia. Remeksen työkalupakkiin kuuluu loputtomien yksityiskohtien ja teknisten nimikkeiden luettelointi, jotka teknojännärisabluunan mukaan luovat uskottavuutta tarinaan. Metodia kutsutaan myös asepornoksi.
Mitä sen jälkeen, kun Ahvenanmaa on nopeasti miehitetty? Miehitetäänkö myös manner-Suomi? Miten tarina jatkuu ja millainen on loppuratkaisu? Eihän Venäjä voi tätä tarinaa voittaa?
Remes hellittää otettaan ja heittää soppaan Viron venäläisenemmistöisen kaupungin Narvan miehittämisen, globaalit toimijat kiinalaisia myöten ja jopa natsien toisen maailmansodan aikaiset asetutkimukset. Eli koko homma leviää iloisesti paitsi maailmanlaajuiseksi juoksemiseksi, myös menneisyyttä tulee mukaan melkein sadan vuoden takaa. Remeksen tuttuun tyyliin kuulu täydellinen huumorintajuttomuus ja epäeroottisuus – hänen tyylinsä on täysin vastakkainen vaikkapa maanläheiseen ja rentoon Stephen Kingiin verrattuna – ja pääasia on vauhti, jossa juonen epäuskottavuuksia ei jäädä pohtimaan.
En oikein pysynyt sekametelisopan kyydissä. Esimerkiksi se natsien superasehanke ei liittynyt loppujen lopuksi oikein mihinkään. Sitä paitsi olen aika varma, että olen lukenut Remekseltä tämän kirjan aikaisemminkin. Ehkä useampaankin kertaan.
Kirjoitettuani yllä olevan löysin netistä arvostelun, joka oikeastaan kertoo aika hyvästä näkökulmasta, mistä tässä oli kyse.