Jan Guillousta olen kirjoittanut pariin kertaan aikaisemminkin. 1900-luvusta kertova Suuri vuosisata -sarja on edennyt kahdeksanteen osaansa ja päässyt 1970-luvun alkuun. Kun jokaisessa kirjassa on ollut puolentuhatta sivua, on luettavaa kertynyt tähän mennessä jopa 4000 sivua. Olen lukenut sarjaa sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, ja tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun olen näin tehnyt minkään kirjasarjan kohdalla. Täytyy tunnustaa, että välillä on ollut hieman hakusessa, mihin vuosi sitten jäätiin, mutta saatuani juuri tämän loppuun odotan taas sarjan seuraavaa osaa vajaan vuoden päästä.
Suuri vuosisata alkoi norjalaisista veljeksistä, joista tuli insinöörejä ja sillanrakentajia. Sukukronikka jatkui maailmansotien läpi. Guilloun näkökulma esimerkiksi ensimmäiseen maailmansotaan oli se, että Saksan häviö oli suuri tragedia, etenkin barbaaristen britti-imperialistien kustannuksella.
Kuten Guilloun aiemmassa tuotannossa, sarjan edetessä mukaan tuli tuttuja nimiä: Guilloun muista kirjoista tuttu lehtimies Erik Ponti on jo suuressa osassa ja tämän kirjan viimeisellä sivulla esittäytyy herra nimeltä Carl Hamilton. Päähenkilö on jo kolmannen kerran tässä sarjassa Eric Letang, vasemmisto- ja palestiinalaisaktivisti, ja kirjan teemana on terrorismi. Sivusin omassa väitöskirjassani lyhyesti 1970-luvun eurooppalaista vasemmistoterrorismia, jonka totesin olleen valtiovallan sponsoroimaa – ja tässä kirjassa on kyse nimenomaan siitä. Letang yrittää pitää ruotsalaiset aktivistit kaikin keinoin irti väkivallasta, jota valtiovalta provosoi soluttautumalla aktivistiryhmiin. Länsi-Saksassa ollaan jo pidemmällä: Baader ja Meinhof ovat ajaneet saksalaisen aktivismin maan alle, ja viranomaiset heittävät bensaa liekkeihin parhaansa mukaan. Jopa Ruotsissa aktivisteja salakuunnellaan – laittomasti – eivätkä salaisen palvelun provokaattorit (“heitetään käsikranaatteja synagoogaan”) tietenkään edusta minkäänlaista laillisuutta.
Eric Letangilla on aitiopaikka nähdä, mihin Länsi-Saksan kehitys johtaa, koska hänen rakastettunsa ja lapsensa äiti on Hampurissa asuva asianajaja, joka puolustaa terrorismiksi epäiltyjä ja saa siinä samalla itsekin terroristileiman. Viaton puhelinsoitto etäsuhteisen pariskunnan välillä tulkitaan valtiollisten salakuuntelijoiden toimesta väärin ja lopputulos on traaginen. Ja kun tämä ei vielä riittäisi, Letang itse leimataan lehdistössä “terroristiprinssiksi”, ja lopulta naisen kämppäkaverit ja jopa tämän asianajajatuttu saavat potkut töistään ja ajetaan lain toiselle puolelle, siis terroristeiksi.
Apulaisasianajajana julkkistoimistossa työskentelevä Letang joutuu myös ruotsalaisen skandaalin kohteeksi, kun roskalehti Ekspressen kopioi pahimman saksalaisen lehden valheet, ja keksii vielä itse liudan lisää. Asianajotoimisto haastaa lehden oikeuteen ilmiselvien valheiden takia, mutta häviää jutun kaiken järjen vastaisesti. Erik Ponti puolestaan paljastaa Ruotsin hallituksen hyväksymän, lainvastaisen vakoilun ja joutuu siitä hyvästä kaltereiden taakse. Kirjassa käydään siis paljon oikeutta sekä siihen liittyvää mediapeliä ja Guillou vanhana kettuna osaa kuvata sen uskomattomiakin käänteitä erinomaisesti. Itse pääministeri Olof Palme häärii kaiken taustapiruna rikkoen samalla härskisti oikeuslaitoksen riippumattomuutta.
Guillou oli itse osallisena juuri kirjan kuvaamassa vakoojaskandaalissa 1970-luvulla ja joutui siitä hyvästä 10 kuukaudeksi linnaan. Hän on siis kirjan Erik Ponti.
Kenties siksi, että kirjan teema on niin synkkä ja omakohtainen, minua alkoi häiritä Guilloun huumorintajuttomuus. Välillä henkilöillä on kyllä hauskaakin, mutta se ei välity lukijalle. Laatuviinejä juodaan paljon, kuten Guilloun kirjoissa yleensäkin, ja vasemmistolaisten vapaata rakkauttakin päästään maistamaan. Ruotsalaiset ilmaisut, kuten “äsh” eivät toimi oikein käännöksessä, vaikkei niitä paljon olekaan. Tuttuun tapaan Guillou kirjoittaa älykkäästi ja analyyttisesti, mitä olen pitänyt hänen vahvimpana puolenaan, mutta jotenkin jäin kaipaamaan vieläkin tiukempaa otetta, etenkin kun Guillou on itse elänyt kirjan kuvaamat tapahtumat. Tai ehkä juuri siksi ote on vähän varovaisempi.
Joka tapauksessa suosittelen kirjaa myös sarjan aiempia osia lukemattomillekin, ja etenkin niille, joita kiinnostaa tuo valtiovallan ja terrorismin hyytävä kytkös.