Jan Guillou tunnetaan Ruotsissa kuulemma vähäpätöisenä dekkarikirjailijana kymmeneen osaan ehtineen Hamilton-sarjansa takia. Kukaan ei ole juudas omalla maallaan. Minä en ole vielä lukenut Hamiltoneita, mutta arvostan Guillouta mestarillisena kertojana ja erityisesti Pahuus-romaanin takia.
Tie Jerusalemiin on neliosaiseksi paisuneen ristiretki-trilogian (neljäs osa jatkaa saagaa, muttei kuulu varsinaisesti trilogiaan, eh) ensimmäinen osa. Romaaneista on juuri tehty myös Ruotsin elokuvahistorian kalleimmat elokuvat, jotka ovat kaikkien mielestä aika huonoja. Itsellänikin menivät elokuvat ohi niin, ettei niistä jäänyt oikein mitään mieleen. Yllätyksekseni luinkin, että koko trilogia oli mahdutettu kahteen leffaan: olin odottanut vielä kolmatta!
Guilloun historiallinen kerronta on asiantuntevaa ja samalla arkipäiväistä – juuri kuin historiallisessa romaanissa parhaaseen waltari-tyyliin kuuluu ollakin. Orjia ei pidetä ihmisinä. Valtakamppailuissa kaikki on sallittua, kunhan ei hypi kirkon varpaille. Päähenkilö Arn kasvaa munkkiluostarissa, jossa sattuu asumaan myös entinen temppeliritari. Tämä koulii nuoresta soturin, jonka olemus sekä epätavallinen aseistus ja ratsu hämäävät kohtalokkaasti tämän tielle astuvat rehentelijät. Välillä käydään sangen korkealentoisia teologisia keskusteluita. Arn on kaksijakoisen kasvatuksensa edellä aikaansa ja siksi hänellä on suuri tulevaisuus edessään. Tietenkin siihen mahtuu tavallisella maalaisjärjellä käsittämättömiä esteitä, jotka vain jumala voi tietää.
Ensimmäinen osa sijoittuu nimestään huolimatta kokonaisuudessaan 1100-luvun Ruotsiin. Tielle Jerusalemiin päästään vasta viimeisillä sivuilla.