• Marko

Jessikka Aro: Putinin trollit

2014

Kun Venäjä miehitti Krimin 2014, jotain heräsi – tai herätettiin – ympäri maailmaa. Yhtäkkiä sosiaalinen media ja lehtien kommenttipalstat olivat täynnä Venäjää puolustavia mielipiteitä. Usein nämä mielipiteet esitettiin aggressiivisesti ja usein niiden faktapohja oli vähintäänkin hatara. Puhetapa oli jotain uutta. “Uskooko joku Hesariin?” kysyttiin samaan aikaan, kun putinistit itse linkittivät artikkeleita nettisivuilta, jotka saattoi yksinkertaisella nettihaulla huomata vähintäänkin epäilyttäviksi. Jos valtamedian uutinen kertoi Venäjän rikkoneen kansainvälistä lakia, putinistien mukaan saman uutisen olisi pitänyt “tasapuolisuuden nimissä” listata kaikki USA:n vastaavat teot viime vuosikymmenten ajoilta.


Koko homma oli niin tökeröä, että seurasin sitä lähinnä viihteenä. Sain monet hyvät naurut, koska nämä tahot olivat niin fanaattisia kritisoidessaan länsimaita ja etenkin USA:ta samalla kun ylistivät kritiikittömästi Venäjän diktatuurin laittomuuksia.

Kriittiset äänet vaiennettiin nettikeskusteluissa hyökkäämällä sen esittäjän henkilöä vastaan. Sen sijaan, että putinistit olisivat kyenneet järkevään keskusteluun, he blokkasivat ja pyrkivät vaientamaan vastustajansa. Vanha kunnon oppi Neuvostoliitosta kaivettiin naftaliinoista: syytä vastustajaasi siitä, mitä itse olet. Niinpä länsimaat ja Ukraina esitettiin fasistisina, kun taas Venäjä…

Korkeintaan se Pihtiputaan mummo saattoi vähän miettiä, että “mitenkähän tämä asia nyt oikeastaan on, kun siitä on niin monelaista versiota?” Tämä oli tietenkin trollien yksi tavoite: hämmentää keskustelua. Samoin kuin se, että huomasin itse vältteleväni kirjoittamasta edes omaan naamakirjaani sitä, mitä asioista ajattelin.

Nauru tukehtui kyllä kurkkuun viimeistään MH17-lennon alasampumisen jälkeen, kun tökeröiden valheiden järjestelmällinen tehtailu jatkui uudella, valtiollisella tasolla.

Kuten Aron kirjassa todetaan, Venäjän trollien toiminta kääntyi kuitenkin itseään vastaan. Viiteen vuoteen kukaan ei ole oikein voinut ottaa Venäjän valtion tai sen länsimaisten kannattajien väitteitä vakavasti. Nauroin usein, että kyseessä täytyi olla CIA:n kaikkien aikojen menestyksekkäin operaatio ja erään desantin sen menestyksekkäin agentti.

2015

Kun pakolaisaalto pyyhkäisi Eurooppaan 2015, jotain heräsi taas. Yhtäkkiä sosiaalinen media ja lehtien kommenttipalstat huusivat suoranaista vihaa tai huonosti peiteltyä rasistista “kritiikkiä” “maahantunkeutujia” vastaan. Puheessa oli jotain tuttua: se esitettiin hyvin aggressiivisesti ja usein ne linkittyivät valemediaan, joka tehtaili tökeröitä “uutisia” kannattajiensa kiimaiseen vihannälkään. Esimerkiksi eilen levitettiin tällaista väärennettyä kuvaa:


Anonyymit nojatuoliaktivistit usutettiin kaikkien niiden kimppuun, jotka uskalsivat olla heidän kanssaan eri mieltä. “Suvakkeja” vastaan hyökättiin henkilökohtaisuuksilla, lokakampanjoilla ja suoranaisilla valheilla.

Monimutkaiset asiat yksinkertaistettiin muutamiksi iskulauseiksi samaan aikaan, kun uhrauduttiin  siitä, miten “mitään ei voi sanoa”. Mutta kaikki kyllä sanottiin, useimmiten vain niin hyökkäävän törkeästi, että sillat järkevälle keskustelulle oli poltettu heti kättelyssä. Monessa maassa kannatusta sai puolue, joiden piirissä huonosta käytöksestä, tietämättömyydestä ja suoranaisesta junttiudesta tehtiin hyveitä.

2016

“Vaihtoehtoinen todellisuus” näytti pääsevän niskan päälle vuonna 2016, kun ensin Brexit ja sitten Trump kulkivat voitoista voittoihin. Putinistit ja populistit ympäri maailmaa hurrasivat sille, miten maailmanmahdit halusivat pistää päänsä pensaaseen. Neuvostoliitosta tuttu periaate sai Trumpin hyökkäämään “valemediaa” vastaan ja vaatimaan poliittisten vastustajien panemisesta telkien taakse. Valehtelusta alkoi tulla valtavirtaa. Suosittu ajatuskulku väitti, että jos jokin asia koetaan tietyllä tavalla, siitä tuli “vaihtoehtoinen fakta”. Totuudesta tuli mielipidekysymys.

Viimeistään tässä vaiheessa alkoi olla selvää, kuka populismin aiheuttamasta maailmanlaajuisesta kaaoksesta hyötyi. Kuka puhui enää MH17-lennosta, Ukrainan sodasta tai Krimin valtauksesta, kun kaikki seurasivat Valkoisen talon tositelevisiota ja entisten maailmanvaltojen vajoamista kaoottisiksi banaanivaltioiksi?

Samalla valkeni, miten koko populismi alkoi olla samaa kaikkialla: Patrioottien internationaali, jossa käytettiin samaa muottia. Jos joku “mestari” olikin joskus esittänyt jonkun omaperäisen idean, nyt kaikki tuli samasta maailmanlaajuisesta isänmaallisten käsikirjasta ja oma ajattelu oli kielletty. Jos olit “kansallismielinen”, sinun piti hyväksyä Putin (vähintään hiljaa), fanittaa Trumpia (kovaäänisesti) ja hurrata Brexitiä. Sinun piti vastustaa tiedettä, feminismiä ja “ilmastohöpötystä”.

Fanaattisimmat julistivat sisällissotaa (kuten Trump teki pari päivää sitten), jos vastapuoli uskaltaisi estää “kansan tahdon” toteutumisen. Ja niin edelleen, koska kaikki muu oli kommunismia ja koska eri mieltä ei voi olla. Jos et ole sataprosenttisesti meidän puolella, olet meitä vastaan. Ja koska populismi poissulkeva liike, suurin osa ihmisistä on rajattu pois heidän “todellisen kansan” määritelmästään. Ulkomaalaistaustaiset, maahanmuuttajat, homot tai muuten vain väärän oloiset, poliittiset vastustajat ja ylipäätään kaikki paitsi oman liikkeen uskolliset jäsenet eivät kuulu populistin populaatioon. Tässä piilee sitten myös populismin tuhon siemen.

Yksi paradoksi populismissa ja äärioikeistossa on se, miten konservatiivit haluavat kiihdyttää ympäristön tuhoa. Kaiken muunhan he haluavatkin palauttaa “luonnon tilaan”, eli aatteensa mukaisesti konservoida “hyvät vanhat ajat” takaisin, jolloin etuoikeutettu valkoinen mies hallitsi maailmaan preerioita, laaksoja ja kukkuloita. Mutta kun “vihervasemmisto” on puhunut jo vuosikymmeniä luonnon puolesta, äärioikeiston täytyy heidän vastustajanaan vastustaa fanaattisesti kaikkea sen agendaan liittyvää, vaikka sitten maapallon tuhoutumisen uhalla. Uhmastahan populismissa on usein kyse: siitä miten “äijä” laittaa hapatuksen ruotuun ja kuivaa suon.


Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta

Jessikka Aron kirja kuvaa, miten yllä mainitut asiat tapahtuivat ruohonjuuritasolla. Oikeastaan sen nimeksi olisi sopinut jokin muu kuin Putinin trollit, koska se käsittelee monia muitakin asioita kuin trolleja. Kirjassa ei ole sen laajuudesta huolimatta kauheasti sellaista uutta, mitä asioita seuraavalle ei ehkä jo vuosien varrella olisi tullut tutuksi. Tutut nimet häärivät loanheiton takapiruina ja saavat ällistyttävän monet hyödylliset idiootit komppaamaan itseään.

Uutta itselleni oli jossain määrin se, että niin kutsuttu MV-lehti olisi ollut jo Janitskin aikana jonkun muun tahon masinoimaa ja että hänen jälkeensä vetovuoro on siirretty “Donitsin mielikuvitustasavaltaan” eli jo suoraan venäläisten alaiseksi. Nyt MV kierrättää Suomessa epäonnistuneen venäläisen Sputnik Newsin juttuja menestyksekkäästi Suomen patriooteille.

Että sellaisia isänmaanystäviä ovat MV-lehden lukijat.

Kirja ei valitettavasti käännytä yhtään nettihäirikköä tai putinistia, vaikka sen todistusaineisto on murskaava. Päin vastoin, se vain yllyttää hyökkäämään putinistien vihaamaa “pirihuoraa” ja “CIA:n kätyriä” vastaan tutuilla instrumenteilla. Hyökätään henkilöä vastaan, once more, ja keksitään lisää valheita.

Koska työkalupakissa ei ole muuta.

110 views