Olen koettanut välttää tätä myyntimenestystä – en sen aiheen, vaan kirjoittajan takia. Olin joskus vuosia sitten tämän kanssa tekemisissä lyhyen ajan, eikä hän tehnyt vaikutusta. Hän oli myös selvästi juovuksissa.
Olisin silti halunnut pitää tästä kirjasta – sen aiheen takia. Olisin halunut, että se olisi muuttanut suhteeni alkoholiin, kuten takakannessa “varoitetaan”. Mutta ei. Kirja alkaa suhteellisen vetävästi. Entinen viinisnobi, nykyinen lääkäri-perheenisä-kirjoittaja huomaa juovansa liikaa (tai ainakin vaimo sanoo niin) – jopa kuusi isoa olutta päivässä, ja päättää olla vuoden juomatta. Katastrofi koittaa, kun hän lipsahtaa juomaan pari olutta.
Sekava rakenne vuorottelee päiväkirjan ja faktatiedon välillä. Kun raittiuspäiviä tulee tarpeeksi, kirjoittaja syyllistyy uskoontulleiden perisyntiin, eli alkaa saarnata siitä, miten alkoholi (kirjoittajalle etanoli) on kaiken pahan alku ja juuri. Omasta totuudesta tulee yleispätevä totuus. Loppuosa kirjasta on tätä tiukkapipoista ja yksisilmäistä saarnaa niin, että viimeiset 50 sivua ovat jo kiusallista ja ikävää luettavaa. Seppäsen sanoma on, että viina on myrkkyä eikä kenenkään pitäisi juoda sitä. Tätä toistetaan loputtomiin. Samalla moralisoidaan sillä, miten vaikkapa suomalainen kirjallisuus perustuu viinalle, miten Suomen valtio rahastaa tällä myrkyllä ja miten alkoholista on tehty rituaali, joka kuuluu niin moneen (huonoon) asiaan teinien aikuistumisriiteistä eri juhlatilanteisiin. Alkoholi kuuluu tosiaan liian moneen sosiaaliseen tilanteeseen, mutta kirjoittajan metodi demonisoida ei edistä asiaa lainkaan. Toisaalta kirja on ollut myyntimenestys, ja ehkäpä moni tarvitsee tällaista tapaa “kääntää luutuneet asiat nurin” (takakannen tekstistä). Kuulin kerran vitsin siitä, miten juoppona tunnettu rocktähti alkoi kolmen päivän raittiuden jälkeen saarnata siitä, miten mahtavaa oli olla selvin päin. Tämä on pitkitetty versio aiheesta.