Kriitikoiden ja lukijoiden ylistämä bestseller Tuhat loistavaa aurinkoa on loppujen lopuksi jotain maailmasta ja Afganistanin lähihistoriasta tietävälle aikamoinen kliseiden kavalkaadi. Kaikki menee perseelleen ellei ole jo valmiiksi sitä. Näkökulma on kahden naisen, jotka tietenkin ovat sukupuolensa ja asuinpaikkansa (Kabul) puolesta maailman alistetuimmassa asemassa jo lähtökohtaisesti.
Lukija juoksutetaan Afganistanin viimeisten kolmenkymmenen vuoden läpi: ensiksi Neuvostoliiton miehityksen, sitten heimopäälliköiden sodat, sitten talibanien hirmuhallinto ja lopuksi tirautetaan lukijan kyynel toivolla paremmasta 9/11 jälkeen. Kun näkökulma on naisen, tämä totta kai naitetaan 15-vuotiaana vanhukselle, joka pieksee häntä, pakottaa pukeutumaan burkhaan jne. Kaikki menee päin vittua niin yksityiselämässä kuin koko maassa. Kaikki kerrotaan tunteisiin vetoavalla tavalla, joka on saanut naiset ympäri maailmaa kirjaimellisesti itkemään ja lukemaan kirjaa. Loppujen lopuksi kirjan sanoma on seuraava: myös afganistanilaiset naiset ovat ihmisiä. Voiko Afganistanista kertova kirja oikeastaan kliseisemmäksi mennä?