• Marko

Lee Child: Linnoitus (1998) ja Jack Reacher -sarja yleensä


Toinen Jack Reacher -kirja Linnoitus ei ole toinen lukemani Lee Childin romaani. Olen lukenut näitä epäjärjestyksessä vuosien ajan aina siitä lähtien, kun satuin löytämään suomenkielisen Childin (oikealta nimeltään Jim Grant) kirjan dubrovnikilaisen hotellin kirjahyllystä. Ensituttavuus teki vaikutuksen, mutta sittemmin Reachereiden lukutahti on harventunut pariin kolmeen vuodessa. Toisaalta kun olen nyt lukenut näitä reilut puoli tusinaa, voin julistautua Reacher-Preacheriksi ja kertoa, mitä teidän pitäisi ajatella sarjasta.

Lukujärjestys ei Reacherien kohdalla tosiaan ole tärkeä. Sarjassa ei ole suurta kaarta. Jack Reacher ei muutu, kuten ei James Bond tai Clint Eastwoodin Sergion Leonen spagettiwesterneissä esittämä The Man with No Name. Perinteisen draaman opin mukaan tarinan päähenkilön pitäisi olla eri ihminen kuin sen alussa, mutta sarjoissa muuttumattomuus on ymmärrettävää. Yksittäisissä tarinoissa päähenkilön olisi läpikäytävä muutos ja voitettava oma sisäinen esteensä, mutta sarjassa tällainen menisi helposti naurettavuuksiin, jos joka tarinaan pitäisi löytää uusi sisäinen este tai trauma. Reacher-sarjassa niitä olisi nyt jo 25. Jack Reacher saapuu näyttämölle ensimmäisen tarinansa Tappotahti alussa valmiina Jack Reacherina. Kaksikymmentäviisi kirjaa myöhemmin hän on sama Reacher. Hän ei kamppaile joka tarinassa jonkin sisäisen demoninsa kanssa, jonka hän sitten selättää. Reacherin mielipiteet eivät muutu eikä hän muutenkaan henkisty jokaisen tarinan lopussa ihmisenä. Itse asiassa Linnoituksessa Child yrittää jonkinlaista muutosta ihan oikeaoppisilla sanoillakin ("hän oli päässyt yli traumastaan" tai jotain vastaavaa), mutta minulta meni koko homman pointti ohi ja yritys oli kömpelö. 

Jack Reacher on "mies tuli taloon" -tarinatyypin henkilöitymä. Hän on Yojimbo, joka saapuu pikkukylään ja sekaantuu sen valtakamppailuun. Hän on 1960-luvun Clint Eastwood, joka peri Yojimbon roolin sen jälkeen kun Sergio Leone kirjoitti siitä oman versionsa katsomalla Kurosawan elokuvaa non-stoppina italialaisessa elokuvateatterissa. 

Tarinan alussa Jack Reacher saapuu uuteen paikkakuntaan eikä ehdi kulua kuin muutama sivu kun ongelmat löytävät hänet. Reacher ei tietenkään väistä konfliktia kuten kaikki järkevät ihmiset tekisivät, vaan syöksyy siihen kympillä. Ensimmäisessä kirjan Tappotahdin alussa Reacher saapuu kaupunkiin ja ehtii istahtaa kahville, kun paikallinen sheriffi päättää jo tehdä tästä syntipukin aiemmin sattuneeseen rikokseen. Linnoituksessa Reacher siepataan FBI:n naisagentin mukana, kun tämä sattuu auttamaan kompastuvaa naista väärällä sekunnilla. Aikamoisia sattumuksia, joista tarina alkaa.


"Reacher on Harlekiinia äijille"

Ei kulu aikaakaan, kun ongelmien aiheuttajat huomaavat tehneensä suuren virheen. Entinen sotilaspoliisi Reacher kun on maailman paras lähitaistelija, hänessä on enemmän kuin rahtunen Ihmemies MacGyveria ja hän on etevä amatööridekkarikin. Hän muun muassa pystyy sanomaan ajan kahdenkymmenen sekunnin tarkkuudella ilman kelloa. Siitä vähän aikaa, ja Reacher tapaa kauniin naisen, joka päätyy ennen pitkää hänen sänkyynsä. Eli sarja toteuttaa miehistä päiväunelmaa: Reacher on Harlekiinia äijille. Kuvio on aina sama. Periamerikkalaiseen tapaan englantilaisen kirjailijan tarinoissa väkivalta ratkaisee lopputuloksen: älykäs väkivalta, taas yksi selittäjä Reachereiden suosion taustalla. Miehillä, jotka osaavat väkivallan, on harvemmin Reacherin älyä, ja miehet, joilla on älyä, eivät ole väkivallan erikoisasiantuntijoita. Lopputulosta ei sentään ratkaista konetuliaseilla, kuten Americanaan kuuluisi, vaan useammin nyrkeillä.

Reacherin tapa analysoida salamannopeasti tilanne ja sitten ratkaista se, ovat myös syitä sarjan suosion taustalla. Lee Childin älykäs tilannetaju ei kuitenkaan vedä vertoja esimerkiksi Jan Guilloulle, joka kuvasi Pahuus-romaanissa sellaista äklöä asiaa kuin nyrkkitappelua suorastaan Nobel-tasoisesti. Childin teksti on niukkaa ja lyhyttä lausetta, joka kieltämättä toimii tällaisessa tarinoinnissa - toimihan se Hemingwaylla ja James Ellroyllakin. Huomasin jossain vaiheessa, että Linnoituksen joka toisella sivulla kohauteltiin olkapäitä. Child tekstissä huumori ei kuki. Hersyvin kohtaus Linnoituksessa oli, kun vallankumousta puuhaavien uusnatsien pikkukätyri luennoi Reacherille siitä, miten valtio haluaa riisua ihmiset aseista jotta voisi alistaa heidät. Tavanomaisen foliohattuilusaarnan jälkeen Reacher lähtee juoneen mukaan ja tunnustaa olevansa ranskalainen maailmanhallituksen supersotilas, jolla on lähes yliluonnollisia kykyjä ja että illuminati kuuntelee heitä silläkin hetkellä. Tämä sai tietenkin punaniskan paskomaan housuihinsa.

(uusi Jack Reacher?)


Kirja-alalla Reacher-tehdas jatkaa toimintaansa, kun kirjailijan veli hyppää puikkoihin tänä vuonna ilmestyvän kirjan jälkeen. Tom Cruisen tähdittämät kaksi Reacher-elokuvaa eivät olleet mielestäni lainkaan huonoja, vaikka faneille Tompan pituus oli ongelma: Reacher kun on kirjoissa 195-senttinen. Amazonin pitäisi tuottaa Jack Reacherista TV-sarja, jossa pituusongelma olisi ratkaistu, mutta alkuvuoden 2020 uutisoinnin jälkeen tuotannosta ei ole kuulunut mitään. Yksi huhu povaili pääroliin Dwayne "The Rock" Johnsonia, jolla olisi - ehm - kieltämättä aivan erilainen habitus kuin Risteily-Tompalla. Johnson oli itse asiassa ehdolla alkuperäiseen elokuvaroolin, kunnes Tom Cruise nappasi sen. 

Entä miten käy Reacherin iskemälle naiselle? Suhteesta ei tule tietenkään mitään, koska Reacherin täytyy jatkaa matkaa. Hän ei voi asettua aloilleen. Nainen ymmärtää tämän ja katsoo, kun Reacher ratsastaa auringonlaskuun ja uusiin seikkailuihin.