Shelleyn luoma Frankensteinin hirviö on niin tuotteistettu länsimaisen populaarikulttuurin tuote, että jopa hämmästyttää, miten vähän tästä alkuteoksesta on “legendaan” jäänyt. Frankenstein on kirjana niin romanttisen aikansa tuote, että se useammin huvituttaa kuin kauhistuttaa. Itse hirviökin – jolla ei ole nimeä – lukee liikuttuneena Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä. Wertherhän oli aikansa Kurt Cobain, jonka fiktiiviseen elämään, kärsimyksiin ja kuolemaan aikansa (yläluokkainen) nuoriso samaistui, ja joka sai romaanina aikaan suoranaisen itsemurha-aallon. On söpöä ajatella, että hirviö lukee tätä pop-romaania yksinäisyydessään tippa silmäkulmassa. Muutenkin romaanissa tunteet vellovat valloimenaan aiheuttaen fyysisiä oireita aina kuolemaan saakka ja luonto kuohuu majesteetillisena kunnon romantiikan tapaan.
Yksinäisyys on tosiaan yksi romaanin teema. Sekä Victor Frankenstein että hänen luomansa hirviö ovat yksinäisiä. Hirviö haluaa itselleen puolison, mutta kun nimihenkilö ei suostu sitä toimittamaan, tämä alkaa tappaa Victorin harvoja läheisiä. Yksinäisyyttä korostaa myös romaanin kerrontatapa; epäsuora kertoja kertoo aina kohdanneensa jonkun, joka kertoo sitten pitkästi omaa tarinaansa – ja saattaa myös kertoa oman tarinansa sisällä jonkun kolmannen henkilön tarinan. Kertojat ovat osallisina tarinoihinsa, mutta he kertovat sen omasta näkökulmastaan ja tietäen, miten tarina päättyy – ja se päättyy useimmiten kohtalokkaasti. Lopuksi luojansa surmannut hirviö feidaa itsensä jäälautalle ja varmaan yksinäiseen kuolemaansa.
Kun miehet synnyttävät, hirviöt heräävät. Siinä kai romaanille annettu profeetallinen sanoma. Mutta Victor ei ole hullu tiedemies, vaan hän tekee mikä on vääjäämätöntä vaikka tietää, että seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Olisiko tämä syvällisempi sanoma?