Totisesti, Hectorin ja Sinuhe Wallinheimon vanhempien tapaan myös Marko on vaikuttunut Waltarin suuresta historiallisesta romaanista ja kansaninvälisestä läpimurrosta. Ensimmäisen kerraan tämä tuli luettua jo lukiossa, missä äidinkielen opettaja pakotti koko luokan lukemaan kirjan – mistä kiitos hänelle. Sinuhen ikimuistoiset lauseet, kuten “niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan”, ovat niin tuttuja, että vasta nyt luin hämmästyksekseni sen olevan peräisin Raamatusta.
Siinä missä toinen suuri suomalainen kirja, Täällä pohjantähden alla, kertoo suomalaisuudesta, Sinuhe kertoo maailmasta ja ihmisyydestä. Tässä mielessä ja 40 kielelle käännettynä se on todellista maailmankirjallisuutta. Kirja on leimattu “kirjallisuuspiireissä” viihdekirjaksi, mutta kansainväliseksi bestselleriksi se on hyvin vakava ja pessimistinen kirja.
Mietitäänpä kirjan perusteesejä. Sinuhe pettyy koko ajan ihmisiin. Naiset on tehty miellyttämään miehiä ja synnyttämään poikia (paitsi Sinuhen kaltaisia faaraon äpäräpoikia), ja he aiheuttavat petollisuudellaan vain surua ja vahinkoa. Nefernefernefer kietoo Sinuhen pauloihinsa ja aiheuttaa tämän ottovanhempien kuoleman. Vilpittömät ovat hölmöjä, joita pitää pilkata ja käyttää hyväksi. Köyhät pilkkaavat avoimesti Sinuhea kun hän auttaa heitä pyytämättä lahjaa. Ihminen ei ole päämäärä sinänsä vaan muista ihmisistä pitää aina jotenkin hyötyä. Uskonto ja ideologiat ovat huijausta ja vallankäyttöä varten; fyysistä työtä tekevät ovat tuomittuja köyhyyteen; sota on – Aristotelesta ja Macchiavellia lainaten – myös sisäpolitiikkaa ja voittajan oikeus vallitsee maailmassa. Kansalla ei ole väliä valtapeleissä, joissa murha on vain yksi monista keinoista. Orjuus ja köyhyys ovat rikkauden ehto. Sinuhen ovela orja Kaptah tajuaa kapitalismin pyörittävän maailmaa ja nousee lopulta Egyptin rikkaimmaksi mieheksi heti faaraon jälkeen. Myös hän pilkkaa Sinuhea tämän naiviudesta. Kaptahin luennot kapitalismista, jossa raha tekee lisää rahaa jo muinaisessa Egyptissä, ovat kirjan hauskimpia, mutta tosimpia kohtia.
Onko tämä sitten realismia vai pessimismiä – vai onko näillä eroakaan? Waltarin kieli viittaa pessimismiin. “Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.” Sinuhella ei ole ystäviä. Kaikki mitä hän rakastaa tuhoutuu, hänen mielestään juuri tämän takia. On mielenkiintoista, että näin synkkä romaani on valittu “rakastetuimmaksi suomalaiseksi kirjaksi”.
Kirjan voi jakaa joko kahteen tai kolmeen osaa. Ensimmäinen kolmannes Sinuhen seikkaillessa maailmalla on kirjan fantastisinta ainesta – kaikissa sanan merkityksissä. Toinen kolmannes faarao Ekhnatonin uudenlaisen, pyyteettömän ja hyväntahtoisen jumalan kanssa, päättyy tuhoon jo puolivälissä. Pitkä viimeinen kolmannes, joka vie puolet kirjasta, on jopa hieman pitkitetty yhteenveto maailman ja ihmiselämän turhuudesta.
Waltari kirjoitti pitkään suunnittelemansa kirjan heti sodan päätyttyä kesällä 1945 muutamassa kuukaudessa. Toinen maailmansota vaikutti epäilemättä moniin kirjan ajatuksiin. Kirjan loppupuolella käydään hyökkäysvaunujen kanssa salamasotaa, kuten saksalaiset olivat käyneet blitzkriegiään viisi vuotta aikaisemmin. Waltarin kirjoitustahti oli kiivas ja intensiivinen, joten voi ymmärtää, ettei hän halunnut päästää Sinuhesta irti, vaan kirja venyi ja on hieman epätasainenkin loppupuolella. Kirjoittamisprosessista voi lukea kirjasta Neljä päivänlaskua, jota olen tituleerannut joskus “suureksi suomalaiseksi sienikirjaksi”. Siinä Waltari vetää myrkkysieniä ja Sinuhe ilmestyy hänelle työhuoneessa. Ei ihme, että iso W oli kirjoittamisen jälkeen aivan pihalla.
Urabaani legenda kertoo, että Waltari olisi ollut yhtä aikaa Sillanpään kanssa hullujenhuoneella. Sillanpää olisi kysynyt, “tiedätkö miksi olemme täällä? Minä olen täällä siksi, koska sain Nobelin. Sinä olet täällä siksi, ettet tule koskaan saamaan Nobelia.”