• Marko

Psykogeografisia tutkimuksia, osa 1

Mustavalkoinen novelli. Taustalla jazz-musiikkia.

Toimistoni ovessa lukee: ”Marko Pyhtila. Psykogeografisia tutkimuksia.” Olen vaihtanut sukunimeni ä:n a:ksi, koska se helpottaa paikallisten asiointia kanssani. Ainoa tsekinkielen sana, jossa on ä, on tietääkseni knäckebröd.

Luukkuni sijaitsee Prahan keskustassa sivukadulla, jolla narkomaanit piikittävät avoimesti heroiinia, viidensadan korunan huorat päivystävät illasta aamuun ja sille eksyvä turisti saattaa erkaantua nopeasti vyölaukustaan. Minua nämä elämän äärivasemman tien kulkijat eivät häiritse, sillä he tietävät, että olen pohjimmiltani heidän kaltaisensa.

Olin syventynyt erään shakkia tietokoneeni kanssa, kun oveen koputettiin. Koska olin vuokrannut toimiston vain tätä novellia varten, hätkähdin, sillä en ollut odottanut asiakasta näin pian. Olin valmistautunut pidempään esittelyjaksoon ja ehkä pieneen montaasiin, jonka tarkoituksena olisi ollut korostaa yksinäisyyden ja turhautumisen tunteitani.

”Sisään”, sanoin koettaen saada ääneeni asiaankuuluvaa karheutta ja tylsistymistä.

Huoneeseen astui upea blondi, jonka olisin halunnut asettaa välittömästi jalustalle kyetäkseni ihailemaan tämän sääriä paremmin. Ne olivat, no, pitkät, mutta niiden jatkona oli kapein vyötärö, mitä olin koskaan nähnyt. Tsekkinaisille tyypillisesti blondi oli pitkä ja laiha, mutta maan halpa plastiikkakirurgia oli korjannut tämän rinnat sellaisiksi, joita Hollywoodin pornonäyttelijätkin olisivat kadehtineet. Tunsin, että minulla alkoi seisoa.

”Miten voin auttaa”, kysyin vaaleaveriköltä samalla kun kättelin tätä ojentautuen pöytäni yli. Jos blondi huomasi komean seisokkini, hän ei antanut sen häiritä. Ehkäpä hän oli tottunut aiheuttamaan vastaavia reaktioita miehissä.

”Minulla on ongelma”, nainen vastasi sytyttäen tuollaisen pitkäholkkisen savukkeen, joita kohtalokkailla naisilla on tämänkaltaisissa tarinoissa polttaa. ”Olen kadottanut jotakin.”

”Tulitte oikeaan paikkaan”, vastasin, ”vääriin paikkoihin joutuneet asiat ovat erikoisosaamiseni ydinaluetta.”

Vaaleaverikkö kertoi huolensa. Voitte kuvitella tarinan sarjana 45-astetta kallellaan olevia kuvia, joiden ääniraidalla soi tunnelmallinen blues. Vaaleaverikön mustavalkoisissa kuvissa lähes mustina näkyvät huulet liikkuvat, puhaltavat savua ja lopuksi hymyilevät. Omat huuleni muodostavat yksittäisiä sanoja, kieleni lipoo ohuita viiksiäni ja suuni vääntyy lopuksi tyytyväiseen hymyyn. Muuta teidän ei tarvitse tietää tästä kohtaamisesta; varsinkaan sitä avokämmenen iskua, jonka blondi läiskäisi poskelleni neuvonpitomme loppupuolella.

… jatkuu…