• Marko

Stephen King: Mersumies-trilogia (2014-2016)

Mersumies-sarja on Kingiä parhaimmillaan ja pahimmillaan. Ensimmäinen osa on hyvä sarjamurhaajajännäri ilman kauhua tai yliluonnollisia elementtejä. Toisessa kirjassa sarjan pahis, itse herra Mersumies, makaa koomassa, joten tarina liikkuu muiden henkilöiden pyörittämänä kahdessa eri aikatasossa ja sarjan sankari Bill Hodges tulee mukaan vasta myöhäisessä vaiheessa. Tuntuu melkein siltä kuin tunnetusti tarinoitaan suunnittelematta kirjoittava King olisi huomannut vasta puolivälissä toista osaa, että tähän voisi laittaa saman ex-kytän mukaan. Kolmannessa osassa sarja lässähtää, kun edelleen sairaalassa makaava Mersumies alkaa siirtyä jollain yliluonnollisella keinolla muiden ihmisten ruumiisiin ja ohjailla heitä. Itselleni yliluonnollisuus on aina ollut no-no-juttu, enkä siksi ole kiinnostunut Kingin siitä osastosta. Yliluonnollisissa tarinoissa se yliluonnollisuus on mielestäni vähän kuin deus ex machina, joka mahdollistaa kaiken – myös hoopot tarinaratkaisut. Puhumattakaan siitä, etten voi ottaa yliluonnollista tarinaa vakavasti – esimerkkinä vaikkapa yliluonnollinen fantasiatiiliskivi nimeltä Raamattu.


Mersumies -kirjat ovat luonnollisesti hyvin kirjoitettuja ja jumalattoman pitkiä. King ei ole kurttuotsainen kynäilijä, kuten niin monet danbrownit ja ilkkaremekset, joille tuntuu olevan suuri meriitti se, ettei sivuille pääse lipsahtamaan mitään, minkä joku voisi tulkita huumoriksi. Kingin kirjoissa on maanläheinen, hyvä meininki. Toisaalta se, ettei King halua suunnitella kirjojaan ennalta – hän haluaa tarinoiden “yllättävän” myös hänet kun hän kirjoittaa niitä – tarkoittaa sitä, etteivät Kingin tiiliskivet ole aina kaikkein tiukinta kamaa itse tarinoiden osalta. Tästä ovat todisteena kymmenet huonot King-filmatisoinnit – elokuvissa kun vankka tarinarakenne on kaiken perusta eikä King ole varsinaisesti tunnettu taidokkaiden ja monimutkaisten juonien rakentajana.

Toinen tarinankertomisen koulukunta on se, jossa koko tarina rakennetaan edeltä käsin, joskus viimeistä piirtoa myöten, ja näitä piirustuksia käyttäen sitten kirjoitetaan varsinainen teksti. Olen itse kirjoittajana jälkimmäisen koulukunnan kannattaja, vaikka turhan tarkat suunnitelmat voivat toimia myös kahleena, kun varsinaisessa kirjoitustyössä tulee joka tapauksessa aina uusia ideoita ja rönsyjä eivätkä kaikki synopsiksessa olevat jutut välttämättä toimi itse tekstissä. Olen toki kokeillut myös ilman suunnitelmaa kirjoittamista ja huomannut, että se vaatii sitten loputtomia uudelleenkirjoittamisia, kun teksti rönsyilee sinne tänne. Muutaman kuukauden suunnittelutyöllä voi säästää monen vuoden turhauttavat uudelleenkirjoittamiset, mutta toisaalta myös suunnitteluun voi käyttää loputtomasti aikaa ja se voi jämähtää hankalaan paikkaan.

Ihan toinen asia on sitten niin kutsuttu sanataide, jossa ei usein yritetäkään kertoa mitään koherenttia tarinaa.

Teoksessaan Kirjoittamisesta King kertoi, ettei kirjoita tekstejään moneen kertaan uusiksi: 500 miljoonaa kirjaa myyneelle, joka ikinen päivä 2000 sanaa kirjoittavalle Tapani Kuninkaalle on kehittynyt sellainen rutiini, että tekstin läpikirjoituksen jälkeen pelkkä loppusilaus (polishing) riittää. Tässä yhteydessä täytyy sitten mainita Hemingwayn kuuluisa lause, että ensimmäinen versio mistä tahansa tekstistä on “paskaa”. Kingin ammattitaidosta kertoo se, että hän kykenee kirjoittamaan ilman suunnitelmaa eikä tarvitse lopputulokseen edes toista uudelleenkirjoituskertaa. Yleensä homma toimii joko tai -periaatteella: hyvin suunniteltu tarina tarvitsee vähemmän viilausta.

Mersumiehestä tehty TV-sarja hyppää toisella tuotantokaudella suoraan kolmanteen kirjaan – koska toisessa osassa itse Mersumies makaa siis koomassa – ja toisen kauden lopussa tämä poistuukin kuviosta (kirjassa vasta trilogian lopuksi). Kolmas kausi taas käyttää toista kirjaa, muttei sen aikatasoja, ja siihen on keksitty herra Mersumiehen puutteessa toinen juonne, joka kirjoista kokonaan puuttuu. Aikamoinen oppitunti siitä, millaista soppakauhaa käytetään, kun kirjasarja vääntyy televisiosarjaksi. Bill Hodgesia esittää sympaattinen irlantilaiskarhu Brendan Gleeson.