• Marko

Tali-Ihantala 1944 (2007)


Elokuvasta ei ole yritettykään tehdä perinteistä juonielokuvaa. Sodassa kaikki ovat marsalkasta rivisotilaaseen sivustakatsojia ja pelinappuloita. Siinä mielessä Tali-Ihantala on sotaelokuva parhaasta päästä. Maailmanluokan sotaelokuvaksi leffan tekee sen panssarivaunukuvaus. En muista nähneeni – jonkinalaisena sotaelokuvafriikkinä itsekin – näin hyvää panssarivaunutaisteluiden esittämistä. Kerrankin nähdään, miltä vaunun sisällä näyttää ja tuntuu.

Panssarivaunuihin keskittyineitä elokuvia on tehty aiemminkin, mutta aina ne ovat kaatuneet autenttisuuden puutteeseen. Niinpä esimerkiksi Samuel Fullerin sinänsä mestariteos Big Red One esitti amerikkalaisia panssarivaunuja kömpelösti muka saksalaisiksi legendaarisiksi tiikereiksi muutettuina – vain sakutunnukset oli maalattu jenkkipanssarien kylkiin. Battle of the Bulge taas naamioi yhtä kömpelösti Korean sodan aikaisia jenkkitankkeja Ardennien metsissä hyökkääviksi panzereiksi, vaikka elokuvan aihe oli juuri saksalaisten viimeinen suuri panssarivaunuhyökkäys. Jos tunsi yhtään toisen maailmansodan kalustoa, huomasi heti tankit väärennöksiksi ja elokuvien uskottavuus oli mennyttä. Jopa suurimmalla mahdollisella rahalla tehty Spielberg/Hanks-tuotanto Taistelutoverit ei sisältänyt kuin muutaman tankin, vaikka Normandian maihinnousun jälkeisissä taisteluissa ne olivat ratkaisevassa osassa. Tässä Tali-Ihantala tekee sotaelokuvien historiaa ja on kansainvälisen huomionsa ansainnut. Siinä on mukana aitoja saksalaisten ja venäläisten tankkeja, jotka sodan tiimellyksessä vaihtoivat – useimmin suomalaisten hyväksi – usein omistajaa. Kaikki tämä suomalaisittain minibudjetilla verrattuna edellisiin.

Tali-Ihantalaa voi tietenkin arvostella siitä mistä muitakin sotaelokuvia. Kirjallisuus menee aina satoja vuosia edellä siinä, mitä voi kuvata. Niinpä esimerkiksi Leväslaihon romaaneista tuttua piereskelyä ei tässä kuulla, vaikka kirjailija itse on yksi elokuvan panssarisankareista. Verta ja suolenpätkiä ei näy, mutta niiden realistinen esittäminen olisi liian sietämätöntä. Vielä 1960-luvullahan sotaelokuvissa oli tapana kaatua siististi rintaa pidelleen maahan, kun osuma tuli. Silvoutuneiden ja murskaantuneiden ruumiiden näkeminen ei ole ainakaan niiden etu, jotka sotia maailmaan yhä lietsovat.

#elokuva