• Marko

The English Game (Tv-minisarja 2020)



Netflixin viime perjantaina julkaistu kuusiosainen minisarja tarjoaa sukupuolirajoja ainutlaatuisesti rikkovan menestyskonseptin: Miehille se tarjoaa jalkapallon alkuhistoriaa, naisille se tuo Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin kirjoittamaa kahden kerroksen historiallista saippuadraamaa. Käytän saippua-sanaa, koska etenkin sarjan musiikki alleviivaa draamaa turhankin siirappisesti ja jalkapallon sijaan sarja keskittyy enemmän ihmissuhde- ja luokkadraamaan. Silti voin suositella The English Gamea.

Tarinassa seurataan kahta 1800-luvun jalkapalloklubia, yläluokkaista Old Etoniasia ja työväenluokkaista Darwenia. Ensimmäinen hallitsee niin mestaruutta kuin maan jalkapalloklubia ja sen pelaajien mielestä olisi pöyristyttävää, jos työväki pääsisi pilaamaan herrasmiesten pelin. Darwen on yhden puuvillatehtaan ympärillä elävä paikkakunta, jonka tehtailija palkkaa ennenkuulumattomasti ja täysin sääntöjen vastaisesti kaksi walesilaista mestaripelaajaa joukkueeseensa. Tämä aiheutta kränää myös paikallisissa pelaajissa, jotka eivät saa mitään korvausta ja joille uusi, syöttelyyn perustuva pelitapa on aluksi käsittämätön. Etonialaisetkin ovat tottuneet voittamaan pelinsä puskemalla joukkovoimalla vastustajan rintaman läpi, joten uusi, voittoisaksi osoittautuva pelitapa tulee heillekin yllätyksenä. Kun ensimmäinen peli päättyy tasapeliin, yllätetyt etonialaiset kieltäytyvät jatkoajasta ja vetoavat jalkapalloklubiin, jonka johto löytyy saman klubin pelaajista. Se niistä gentlemanneista.

Seuraa monipuolista draamaa, jossa jalkapallo jää välillä sivuosaan. Pelitilanteissakin strategia ja pelipaikat neuvotellaan kirjaimellisesti kymmenen sekuntia ennen pelin alkamista. On orpolapsia, yläluokkaista ylimielisyyttä, työväenluokkaista jääräpäisyyttä, petoksia, maailman ensimmäinen jalkapallomellakka, vaikeita valintoja, loukkaantumisia, juoppoutta, ja lopulta luokkarajojen yli ymmärtämistä. Aivan kuin Downton Abbeyssa, tosin tällä kertaa minikoossa. Julian Fellowesilla - joka toisin kuin Downton Abbeyssa ei ole tällä kertaa sarjan ainoa käsikirjoittaja - on ilmiömäinen kyky luoda katsojassa odotuksia ja sitten palkita ne. Sarjan pahiksetkaan eivät ole parantumattomasti pahoja, vaan myös heistä kuoriutuu - enimmäkseen - ihmislapsia, jotka kykenevät ymmärtämään jopa luokkarajojen ylitse. Suureksi kysymykseksi nousee, että kun joutilaat yläluokan snobit pystyvät treenaamaan ja syömään kunnolla joka päivä, onko reilua, että tehdaspaikkakuntien pelaajat eivät pysty samaan vaan joutuvat tekemään aamuvarhaisesta iltamyöhään kuusipäiväisiä työviikkoja ja muutenkin keskittymään enemmän eloonjäämiseen kuin potkupallon pelaamiseen.

Kaikki näyttelijät olivat itselleni tuntemattomia ja he suoriutuvat rooleistaan hyvin. Ajankuva on brittituotannolle ensiluokkaista, vaikka yläluokan päivällishuone tai työväen kokoontumispubi käyvät välillä yksitoikkoisen klaustrofobisiksi.