15
Seuraavan päivän ryhmä viettäisi Wienin kaupunkikierroksella ennen paluulentoa Koreaan. Yöpaikkamme oli Marc Aurel -hotellissa, joka sijaitsi viisikymmentä kilometriä Wienistä itään. Seudulta oli löydetty Rooman valtakunnan aikaisia raunioita, ja paikalle oli rakennettu hotelli turistiryntäyksen toivossa. Kaivaukset olivat kesken eikä ryntäystä ollut ainakaan vielä tapahtunut. Tänä iltana hotelli oli tyhjä lukuun ottamatta ryhmäämme.
Honza selvitti matkan Wienin keskustan kautta hotellille vauhdikkaan ongelmattomasti, ja sai ryhmältä spontaanit aplodit pysäköidessään hotellin eteen.
”감사합니다“, kuski kiitti vaatimattomasti ja kiirehti ulos nostelemaan matkalaukkuja.
Pyysin opasta selittämään ryhmälle, että koska tämä olisi viimeinen iltamme yhdessä ennen huomista paluulentoa, tarjoaisin pientä purtavaa ja illanviettoa työnantajani kustannuksella. Kerroin tämän olevan kompensaatiota alkumatkan vaikeuksista, ja ehdotus otettiin tyytyväisenä vastaan varsinkin, kun kaikki näkivät, ettei hotellin ympäristö tarjonnut minkäänlaisia virikkeitä. Roomalaisrauniotkin olivat suljetut.
Makasin hetken huoneeni sängyllä, ennen kuin tarkistin seminaarihuoneen, jonka olin varannut ryhmän käyttöön. Pieni sali oli sisustettu asiaankuuluvaan roomalaistyyliin, vaikken ollut aivan varma, oliko antiikissa tunnettu fläppitauluja ja piirtoheittimiä.
Annoin ryhmän kokoontua huoneeseen ja aloittaa tarjolle asetettujen viinien ja pikkunaposteltavan maistelu. Suoritin sisääntuloni pukeutuneena smokkiin, jollaista kollegani Hercule Poirot käytti ratkaistessaan viimeisimmän juttunsa.
Asuni herätti ihastuneita huokauksia valikoiduissa naisihmisissä.
”Hyvät naiset ja herrat”, aloitin sujuvalla koreallani, jolla sain ryhmän jakamattoman huomion. ”On aika paljastaa kortit.”
”Mr. Marko puhuu kieltämme! Mikä yllätys”, silikonirouva huudahti ja taputti käsiään hillitysti.
”Pelaammeko ehkä pokeria?” Samsung-presidentti kysyi ja katsoi nenänsä yli haastavasti LG:n pääjohtajaa.
”Ei, ei. On aika lyödä totuus pöytään. Ratkaista keissi”, vastasin hieman turhautuneena siitä, ettei kielitaitoni tehnyt sen kummempaa vaikutusta. Kun turistit alkoivat taas rupatella keskenään, tajusin, etteivät Philip Marlowelta lainaamani ilmaisut ehkä toimineet kirjaimellisesti koreaksi käännettyinä. ”Paljastaa, kuka on tarinan konna. Mikä on rikoksen motiivi? Selvittää, kuka on murhaaja.”
”Onko tapahtunut murha?” joku kysyi hivenen yllättyneenä.
”Mutta mehän olemme kaikki täällä!” toinen huomautti.
”Paitsi kuski”, kolmas oikaisi ja sai aikaan lievää hämmennystä. Samassa oveen koputettiin, ja kaikki säpsähtivät. Honza astui sisään mutisten itsekseen jotain, käveli tarjoilupöydälle ja kaatoi itselleen reilun mukillisen punaviiniä. Sitten hän vilkaisi meitä, mutisi jotain sänkyyn menosta ja poistui.
”Hyvä on. Yritän puhua yksinkertaisemmin”, sanoin ja katsoin seuruetta. ”On aika paljastaa totuus!”
Tämän sanottuani vedin kasvoiltani David Hasselhoff -naamion, jota olin käyttänyt koko matkan ajan. Kun paljastin todelliset kasvoni, muutama naisihminen yökkäsi kämmeneensä samalla, kun muut vilkuilivat hämmentyneinä toisiinsa.
”Mitä tämä oikein tarkoittaa? Kuka oikein olette?”
”Nimeni on Marko Lee Pyhtila”, aloitin tavanomaisen esittelyfraasini samalla, kun silmäilin ryhmän jäseniä oikea kulmakarva koholla. Odotin, että kuvitteellinen kamera zoomasi kasvoihini ennen kuin jatkoin. ”Olen koulutukseltani filosofian tohtori ja ammatiltani kovaksikeitetty yksityisetsivä. Tehtävänäni oli soluttautua ryhmäänne ja paljastaa, kuka tästä joukosta on fiktiivinen henkilö.”
Ilmoitukseni herätti lievää hämmennystä, ja muutama nimeämätön seurueen jäsen alkoi tuntea kravattien kiristävän kurkkuaan.
”Mistä on oikein kyse? Että joku meistä olisi silkkaa mielikuvitusta?” matkanjohtaja tokaisi ryhmänsä puolesta ja pudisteli päätään. ”Olemme kaikki lihaa ja verta.”
”Ensi silmäyksellä voisi näyttää siltä, että kaikki täällä ovat todellisia persoonia. Mutta asia ei ole niin. Joku täällä on kuvitteellinen henkilö, ja minun tehtävänäni on paljastaa, kuka tämä huijari on.”
”Hävytöntä”, nelihenkisen perheen isä puuhkaisi. ”Jos tämä fiktiivinen henkilö on joku tunnettu rikollishahmo, perheemme on ollut vaarassa koko matkan ajan.”
”Kenen luulette sen olevan?” perheen poika kysyi. ”Kukaan meistä ei muistuta ainakaan pikkupingviini Pororoa, lihavaa jänistä Mashimaroa tai Apinakuningasta tai Street Fighterin Chun Litä.”
”Vai onko syyllinen joku länsimainen henkilöhahmo?” tytär jatkoi innoissaan. ”Batman, Tarzan, Indiana Jones, Gandalf, Tintti tai Harry Potter?”
”Kunhan ei vain Hannibal Lecter tai Amerikan Psyko”, äiti huokaisi katsellen epäluuloisena ympärilleen. ”On parasta, että mr. Marko paljastaa tämän mielikuvitushahmon ennen kuin kenellekään sattuu mitään.”
”Olemme kaikki todellisia henkilöitä, jotka ovat maksaneet tästä matkasta pitkän pennin”, Samsung-presidentti ehti vakuuttelemaan ennen kuin ehdin jatkaa. Sitten mies alkoi vilkuilla muita. ”Tai tietenkin voin puhua vain omasta puolestani.”
”Tip, tip, tip”, keskeytin työjuhdan sormi pystyssä. ”Menitte väitteessänne kaksinkertaisesti metsään. Ensinnäkin joku tästä joukosta ontodellakin fiktiivinen henkilö. Toiseksi kukaan ei ole maksanut tästä matkasta woniakaan. Työskentelette kaikki samalle miehelle, joka järjesti teidät tälle ‘ilmaiselle palkintomatkalle’. Sama työnantaja palkkasi minut selvittämään fiktiivisen henkilön mysteerin.”
Nyt oli Samsung- ja LG -vaimokkeiden aika reagoida. Molemmat nousivat pystyyn ja täräyttivät litsarit miestensä poskille.
”Huijasit minua”, naiset tiuskivat miehilleen. ”Sanoit vieväsi minut kalliille matkalle Eurooppaan, jonka jälkeen jättäisit vaimosi ja muuttaisimme Floridaan. Sika!”
”Rauhoittukaapa, naiset. Huijareita on huijattu, joten saitte ansionne mukaan. Jos se yhtään lohduttaa, niin ‘miehenne’ ovat yhtä suuria kihoja kuin te olette siveitä aviovaimoja.”
”Mitä tarkoitatte?”
”Nämä miehet eivät ole minkään Samsungin tai LG:n johtohenkilöitä”, totesin samalla, kun niin kutsutut yritysjohtajat alkoivat kaivautua tuoleihinsa. ”He työskentelevät samalle työnantajalle. Toinen heistä on puutarhuri ja toinen talonmies. Ja te naiset puolestanne; miten ilmaisisin tämän, työskentelette eräänlaisissa, kröhöm, asiakaspalvelutehtävissä.”
”Mitä mr. Marko tarkoittaa?” nelihenkisen perheen tytär kysyi äidiltään, joka hyssytteli teinin hiljaiseksi.
Paljastettu naiskaksikko kiljaisi, ponnahti ylös, tunki yhtä aikaa oviaukkoon ja ryntäsi pienen Laurel & Hardy -hetken jälkeen ulos huoneesta.
”Annatteko heidän mennä?” teinipoika kysyi, kun vaimokkeet olivat kadonneet Itävallan yöhön. ”Entä jos he olivat fiktiota?”
”Annetaan naikkosten mennä. He olivat kyllä kuvitteellisia aviovaimoja, mutta aitoja onnenonkijoita”, vastasin ja jätin mainitsematta, että molemmat tekovaimokkeet olivat entisiä aikuisviihteen ammattilaisia, jotka pyrkivät siirtymään rahakkaille avioliittomarkkinoille korkean kahdenkymmenenviiden vuoden iässä, kun uran ehtoopuoli ihoelokuvissa alkoi jo uhkaavasti häämöttää.
”Emmekö sitten mekin ole epäilysten ulkopuolella?” puutarhuri kysyi talonmiehen peesatessa ajatusta niskanikamiaan verrytellen.
”Ehkä. Saatoitte olla kuvitteellisia teollisuuspamppuja, mutta ette olisi ensimmäisiä. Itsensä ylentäminen on oikeastaan varsin inhimillistä.”
Miehet alkoivat höllentää kravattejaan ja hörppiä punaviiniä valkoviinilaseista otteella, jota käytettiin yleensä olutkapakoissa. Samalla ex-johtajien ryhti alkoi painua, kunnes heidän olemuksensa alkoivat kohta muistuttaa Prahan puistojen miehiä.
”Seuraava epäiltyni oli tässä ryhmässä”, jatkoin kääntäen katseeni nuorenparin ja anopin pöytään. ”Kenellekään, joka on lukenut Shakespearensa, ei pitäisi olla epäselvää, että joukossamme on ilmielävä lady Macbeth.”
”Se ei ole totta!” anoppi huudahti.
”Ei niin”, vävypoika kiljaisi ja pomppasi pystyyn. ”Hän on varsinainen Archie Bunker.”
”Aivan”, keskeytin nokkapokan ja sytytin piippuni. ”Olisi liian helppoa, että salaperäinen mielikuvitushahmo olisi näin ilmeinen. Dekkarin ensimmäinen sääntö on: mikään ei ole sitä, miltä se näyttää.”
”Mutta hän se on”, aviomies protestoi. ”Hän ei ole todellinen! Hän on itse belsebub. Anoppini on pimeyden ruhtinatar!”
”Mutta hän on myös lihaa ja verta, kuten tyttärensäkin”, totesin ja vastustin kiusausta iskeä silmää naisille, jotka punastuivat vain hieman. Käännyin dramaattisesti vävypojan puoleen. ”Mutta te sen sijaan voisitte olla näiden aistillisten naisten varjossa piileskelevä mielikuvitushahmo!”
”Ei!” mies huusi ja alkoi kiristellä hampaitaan uhkaavasti. ”Älkää leikkikö vakavilla asioilla.”
”Te taidatte olla pelkkää mielikuvitusta”, huusin oikea sormi pystyssä kuin manaajalla. ”Tunnustakaa, että olette fiktiota!”
”Ei, älkää”, tuore vaimo huudahti, kun väri miehen kasvoilla alkoi muuttua sinertäväksi. ”Älkää ärsyttäkö häntä liikaa!”
”Myöhäistä”, anoppi huudahti. Vävypoika alkoi murista uhkaavasti, työnsi pöydän edestään syrjään ja yritti repiä vaatteita yltään.
”Joskus hän luulee olevansa…” vaimo yritti selittää, muttei saanut lausettaan loppuun.
Samassa metusalemi nousi tuoliltaan, riisui yllättävän ketterällä liikkeellä takkinsa ja hyppäsi vieläkin ketterämmällä loikalla tarjoilupöydälle.
Talonmies ja puutarhuri kiirehtivät kahmimaan punaviinipurkkeja syleihinsä ennen kuin ne ehtivät kaatua.
Aviomies yritti repiä poolopaitaa yltään, muttei saanut sen saumoja auki. Hän ärisi ja murisi kulmiensa yli kuin Jack Nicholson elokuvassa Hohto. Metusalemi hyppäsi pöydältä miehen eteen, tempaisi tätä kaulasta niin, että paita vihdoin repesi ja suoritti muutaman valikoidun taekwondoliikkeen, joiden seurauksena tuore vaimo sai etsiä miestään huoneen perimmäisestä nurkasta.
”Sanoin sinulle, ettei kannata naida miestä, jolla on diagnosoitu Bruce Lee -syndrooma”, anoppi napautti tyttärelleen, joka älähti ja riensi kokoamaan miehensä palasia lattialta.
”Hän ei siis ollut syyllinen”, totesin rauhallisesti ja käänsin katseeni metusalemiin, joka oli jähmettynyt taekwondosta tuttuun hevosseisonta-asentoon. ”Kiitän teitä nopeasta reagoinnista, vaikka olisin kyllä selvittänyt tilanteen itsekin.”
”Eipä kestä, mr. Marko”, metusalemi vastasi kumartaen.
”Ilo on kokonaan puolellani”, sanoin samalla, kun mielikuvituskamera zoomasi kasvoihini. ”On suuri kunnia tavata arvoisa herra Doknam Ko.”
Ilmoitukseni sai aikaan kohahduksen. Kaikki kääntyivät katsomaan metusalemia, joka hymähti ja otti oikealla kädellään kiinni vasemman korvansa alta. Sitten vanhus kuori varovasti naamion kasvoiltaan.
Tapahtui mitä hämmästyttävin asia. Metusalemin kasvonpiirteet silisivät kuin taikaiskusta. Kasvojen rypyt oikenivat, kurtut katosivat, iho muuttui sileäksi kuin lapsella, nenä ja muut kasvonpiirteet muuttivat muotoaan niin, että kuka tahansa saattoi nähdä miehen viettäneen suuren osan elämästään paitsi jakamassa käskyjä ja neuvomassa kuninkaallisia, myös televisiokameroiden paremmalla puolella muissakin kuin visailuohjelmissa. Korealaisten reaktio ei jättänyt asiasta mitään epäilystä.
Länsimainen olisi käyttäytynyt samalla tavoin, jos mies olisi paljastunut Donald Trumpiksi, Keke Rosberiksi tai Mark Zuckenbergiksi.
”Uncle Ko”, kaikki sanoivat ja alkoivat pokkuroida vanhuksen ympärillä tohkeissaan.
”Olette taitava, mr. Marko”, Ko-setä totesi samalla, kun hätisteli liehittelijöitä ympäriltään. ”On ollut ilo seurata työskentelyänne. Ette ole turhaan kaikkien alojen asiantuntija, vaikka verhoatte työskentelytapanne usein kömpelyydeksi ja silkaksi typeryydeksi.”
Kumarsin arvokkaasti työnantajani kaksimieliselle kohteliaisuudelle. Maksamillaan taksoilla mies saisi kutsua minua vaikka granaattiomenaksi.
”Mutta arvoitus on edelleen selvittämättä”, vanhus lisäsi ja katsoi ympärilleen. ”Osaatteko siis paljastaa, kuka on palkkalistoillani oleva fiktiivinen henkilö?”
Ilmapiiri, joka oli jo sähköistynyt vanhuksen paljastuttua ryhmän legendaariseksi työnantajaksi, tiivistyi entisestään. Hälisevä joukko pälyili epäluuloisena toisiaan, kunnes useimpien huomio alkoi kiinnittyä matkanjohtajaan.
”Hän se on!” kuiskittiin pian.
”Hän ei ole todellinen”, toiset supisivat. ”Hän valittaa aina kaikesta. Hän on prinsessa.”
”Hän on prinsessa!”
”Hyvät naiset ja herrat sekä teinit”, rauhoittelin väkijoukkoa, joka valmistautui lynkkaamaan oppaansa. ”Matkanjohtaja oli alusta alkaen epäiltyjeni kärjessä. Hän on epäilemättä prinsessa. Nainen todellakin valittaa kaikesta eikä halua auttaa ketään ellei siitä ole hänelle itselleen hyötyä.”
”Minä yritän vain tehdä työtäni”, matkanjohtaja selitti nurkkaan ajettuna. ”Mutten ole oikea prinsessa.”
”Valitettavasti hän on oikeassa”, vahvistin. ”Hän on ‘prinsessa’, muttei fiktiivinen prinsessa.”
”Miten voitte olla varma?”
”Koska epäilin naista prinsessaksi, tein yksinkertaisen prinsessatestin”, totesin äänensävyllä, jota ystäväni Sherlok Holmes käytti paljastaessaan mysteerin. ”Hiivin hänen hotellihuoneeseensa ja asetin sängyn patjan alle pähkinän. Se ei kuitenkaan näyttänyt vaivaavan hänen untaan. Toistin kokeen useampaan kertaan ja sain aina saman tuloksen. Presto!”
Matkanjohtaja hymyili tavalla, joka oli tuttu romanttisista komedioista. Korealaiset kohauttelivat olkapäitään, kunnes olivat vakuuttuneita siitä, että argumenttini oli tieteellisesti pitävä ja vastaansanomaton.
Hämmennys ryhmässä jatkui, kunnes matkanjohtaja sanoi ääneen sen, mitä monet olivat vasta alkaneet pohtia.
”Se on joku heistä”, nainen sähisi ja osoitti sormellaan nelihenkistä perhettä. ”He nuoleskelivat kunnianarvoisaa herra Kota jo siinä vaiheessa, kun hän oli pelkkä säälittävä yksinäinen vanhus.”
”Kuka tahansa olisi tehnyt samoin”, perheen isä yritti vakuutella suoraselkäisenä. ”Meistä oli pöyristyttävää, miten kohtelitte vanhusta ettekä osoittanut tälle iän puolesta kuuluvaa kunnioitusta.”
Kaikki neljä perheen jäsentä nyökyttelivät päitään niin innokkaasti, että kuka tahansa näki välittömästi asiassa olevan jotain vilunkipeliä.
”Niin. Hyvät käytöstavat ovat valitettavan harvassa näinä aikoina”, totesin ja sain vastaukseksi yhä innokkaampaa päännyökyttelyä. ”Tai ehkä vain jotenkin tiesitte, kuka tämä yksinäinen vanhus todella sattui olemaan. Nyt kun totuus on paljastunut, saattaisitte ehkä odottaa jonkinlaista palkintoa tästä ‘pyyteettömästä’ käytöksestänne.”
Astelin perheenjäsenten edessä ja katsoin jokaista perheenjäsentä tiukasti kulmakarvojen väliin. Lopulta perheen äiti murtui ja osoitti sormellaan miestään.
”Hän ei ole mieheni”, nainen nyyhkytti samalla, kun mies yritti turhaan hyssytellä syyllisyyttä yltään. ”Olemme harrastajanäyttelijöitä Pusanista. Hän palkkasi meidät esittämään perhettään. Hän sai jotenkin tietää, että olisitte mukana tällä matkalla, herra Ko, ja halusi tehdä teihin vaikutuksen. Hän on ehkä kiero, muttei paha mies.”
”Hän on huijari”, monet alkoivat hokea. Mies lysähti tuoliin ja alkoi hikoilla paitaansa märäksi.
”Syyllinen on löytynyt!”
”Hetkinen”, mies selitti kun joukkio alkoi lähestyä häntä uhkaavasti. ”Tunnustan, että olen syyllinen pomoni nuoleskeluun, mutta se ei tee minusta fiktiivistä henkilöhahmoa.”
”Se on totta”, herra Ko huomautti hieman huvittuneena. ”Lipevä käytös ja yritys saavuttaa hyötyä ovat varsin inhimillisiä ominaisuuksia. Fiktiivisellä henkilöllä ei olisi ollut mitään tarvetta käyttäytyä näin.”
”Mutta ellei hän sitten ole etsitty fiktiivinen hahmo, kuka se sitten voisi olla? Ketään ei ole enää jäljellä.”
Kaikki menivät hiljaiseksi. Yritin miettiä kuumeisesti, mitä kollegani neiti Marple olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Astelin edestakaisin huoneessa ja pohdin kaikkia mahdollisuuksia.
Sitten pysähdyin ja näin kaikkien tuijottavan minua.
”Sanokaapa, kunnianarvoisa herra Ko”, puutarhuri kysyi vanhukselta. ”Onko myös mr. Marko palveluksessanne?”
”Kyllä hän periaatteessa on”, herra Ko vastasi. ”Epäilemättä.”
”Siis hänkin voisi olla..?”
”Miksei? Ehdottomasti.”
”Hetkinen”, halusin lopettaa naurettavat vihjailut alkuunsa. ”Minä en ole epäilty.”
”Kertokaapa, arvoisa herra Ko, miten te yrittäisitte paljastaa fiktiivisen henkilöhahmon?” talonmies kysyi oikea kulmakarva koholla esimieheltään.
”Hyvä kysymys”, Doknam Ko pohti. ”Olen miettinyt sitä paljon tämän matkan aikana. Onko kellään ehdotuksia?”
”Minä ottaisin avuksi metafiktiivisen tason”, lady Macbeth ehdotti. ”James Bondin maailmassa James Bond ei ole fiktiivinen vaan todellinen hahmo. James Bond ei tunne James Bond -elokuvia, häntä esittävää näyttelijää tai James Bond -kirjoja.”
”Erinomainen oivallus”, johtaja Ko myönsi. ”Sanokaapa, mr. Marko, kuka on tämän tarinan kertoja?”
”Mitä? Minä tietysti”, vastasin hieman epävarmana. ”Tämän tarinan on kirjoittanut Marko Lee Pyhtila…”
”Joka olette te itse?”
”Niin, minä olen…”
”Kysykää häneltä, keitä hänen kollegansa ovat?” matkanjohtaja ehdotti viekas ilme kasvoillaan.
”Tosiaan. Voitteko mainita joitain samalla alalla työskenteleviä tuttujanne?”
”Minä tunnen, äh, tunnen ainakin”, vastasin ja aloin höllentää rusettiani. Oloni alkoi tuntua sietämättömän keveältä. ”Kollegoitani ovat Sherlok Holmes, Jussi Vares, neiti Marple ja Hercule Poirot. Lisäksi olen hyvänpäiväntuttu ainakin mestarietsivä Kalle Blombqvistin, neiti etsivän ja viisikon kanssa, sekä…”
”Hän se on!” väkijoukko huusi. ”Mr. Marko on fiktiota!”
Ja niin ratkaisin viimeisimmän arvoitukseni.