1
Se oli taas yksi mustavalkoinen päivä toimistollani Popelnik-kadulla. Olin juuri saanut valmiiksi artikkelin skandinaavista 1900-luvun metafysiikkaa käsittelevään kirjaan ja tein viimeisiä silauksia erään säätiön tilaamaan Macondon psykomaantieteelliseen karttaan, kun oveen koputettiin.
Näin himmennetyn lasioven läpi, että ulkona oli mies. Iso mies. Avasin oven, vaikka olisin tehnyt sen mieluummin kurvikkaalle vaaleaverikölle. Miehen kädenpuristuksesta päättelin, että tämä oli joko poliitikko tai käytettyjen autojen kauppias.
”Pane doktor Pyhtila”, mies aloitti istuuduttuaan nojatuoliin. Koin jonkinlaista tyydytystä siitä, että miekkonen uppoutui siihen kainaloitaan myöten. ”Nimeni on Pavel Masturbov ja minulla on ongelma. Olen kuullut, että te olette paras alallanne.”
Kaadoin miehelle paukun halvinta votkaa, jota säilytin hämäyksen vuoksi Finlandia-pullossa, ja vahvistin, että asiakkaitteni tyytyväisyysaste oli ollut tähän asti sata prosenttia.
”Mikä on ongelmanne?” kysyin ja tarkkailin miestä. Pavel Masturbov oli sen näköinen mies, ettei sellaisia valmistettu mittatilaustyönä, vaan liukuhihnoilla Aasian hikipajoissa. Kaikessa huokui tasapainottelu edullisten materiaalien ja väljiksi päästettyjen laatuvaatimusten välillä. Runko oli kasattu kierrätysmuovista, kuten sisäelimet ja nivelet. Päälle oli heitetty keskilaatuista sianihraa – tälle mallille oli tyypillistä, että suurin osa siitä oli jäänyt keskivartalon kohdalle. Silmät oli lyöty kuminuijalla mahdollisimman syvälle; niiden väriksi oli määritelty huomaamaton. Suu oli kaiverrettu taltalla, sieraimet oli toteutettu käsiporalla ja lopuksi paketti oli vaatetettu pukuun, joka oli saatu samalta räätäliltä, joka toimitti pikkutakkeja valintamyymäläketjuille. Tehtaalta se oli lähetetty Prahaan, jossa se oli saavuttanut menestystä solmimalla oluenhuuruisia kontakteja hospodoissa ja perustamalla autokaupan.
Niin Masturbov ainakin minulle kertoi. Ja nyt hänellä oli ongelma.
”Menin jokin aika sitten naimisiin mitä upeimman naisen kanssa”, Masturbov aloitti. Hänen vasen peukalonsa pyöritteli hermostuneesti nimettömän kihlasormusta. ”Älkää ymmärtäkö väärin. Avioliittomme on onnellinen. Silti en voi olla edelleenkin ihmettelemättä, miksi Natašha suostui avioitumaan kaltaiseni miehen kanssa. Olenhan vain tällainen… No, tavanomainen. Myönnän, että minulla on jonkin verran varallisuutta ja vaikutusvaltaakin, mutta hän… Hän on suorastaan tyrmäävä. Kun kävelemme kadulla, kaikki kääntyvät katsomaan. Ravintoloissa hän saa parasta palvelua pelkän ulkonäkönsä takia. Mies kuin mies menee mykäksi hänet nähtyään. Hän on kerta kaikkiaan… upea!”
”Miten voin siis auttaa”, kysyin. Mielenkiintoni oli herätetty.
”Natašha työskentelee eräässä parturiliikkeessä Žižkovin kaupunginosassa. Hän meni töihin vastaväitteistäni huolimatta sanoen, ettei voinut vain maata päiviä kotona. Suostuin, kun hän alkoi syödä mielenosoituksellisesti kilon struudeleita päivässä. Pelkäsin hänen tärvelevän uskomattoman vartalonsa.”
”Aluksi kaikki meni hyvin. Hän kertoi viihtyvänsä työssään. Eräänä päivänä olin liikkeellä Žižkovissa ja sain päähäni yllättää hänet. Ostin kimpun tulppaaneita. Sitten huomasin, että parturikampaamon eteen oli kerääntynyt suuri joukko miehiä. He seisoivat kadulla katsellen sisälle, missä Natašha leikkasi erään miehen hiuksia. Olin tottunut siihen, että vaimoni keräsi katseita, mutta tämä oli jo naurettavaa. Astuin joukkion läpi ja vein kukat Natašhalle. Kun olimme vaihtaneet poskisuudelman ja käännyin, joukkio oli kadonnut, ja huomasin parturintuolissa istuneen asiakkaankin luikkivan pois, vaikka tällä oli vielä toinen pulisonki ajamatta.”
”Hmm. Ymmärrän, mitä tarkoitatte”, mutisin piirrellessäni sarjakuvahahmoja muistikirjaani. ”Millaista tutkimusmetodia ehdotatte?”
”Plagiarismia”, Masturbov täräytti.
Kynä putosi kädestäni. Vihelsin. Vaikka olin maailman ensimmäinen dekkari, joka käytti tutkimusmetodeinaan psykomaantiedettä, aikamatkailua ja plagiarismia, olivat kopiokeikat harvinaisimpia. Totta kai niihin liittyi tekijänoikeudellistakin problematiikkaa, mutta lisäksi ne olivat poikkeuksellisen haastavia. Toisin kuin kaupungilla puhuttiin, plagiarismi ei ollut yhtä helppoa kuin nakin ujuttaminen hot dogiin. Päinvastoin, niissä sitouduttiin noudattamaan tietyn kirjailijan tai peräti ennalta määritellyn teoksen tyyliä ja ilmapiiriä. Jos esikuva ei ollut inspiroiva tai sopinut juttuun, saattoi dekkari joutua todellisiin vaikeuksiin fiktiivisessä keikassa. Haluaisinpa vielä nähdä kopiokytän, joka olisi selvittänyt seitsemän goottikirkon mysteerin Miloš Urbanin tyylillä tai ratkaissut kadonneen viivakoodin arvoituksen Peppi Pitkätossuna. Minä olin tehnyt molemmat ja aiheuttanut paitsi kriminologisen, myös kirjallisen sensaation.
”Millä tyylillä haluatte minun operoivan?” kysyin ja tunsin, kun hikikarpalo vierähti selkärankaani pitkin. Kaadoin itselleni toisen paukun, vaikka kello oli vasta viisi yli kahdeksan aamulla.
”Minä… Haluaisin… Ei: haluan!” Pavel Masturbov aloitti ja kokosi rohkeuttaan. Hän vilkaisi taaksensa varmistaakseen, että ovi oli kiinni eikä kukaan kuullut keskusteluamme. Sitten hän kääntyi puoleeni ja kuiskasi: ”Haluan, että käytätte tyylinä kunderaa!”
Lasi jäi huulilleni ja olin tiputtaa sen hetkellisen mielenjärkytyksen vallassa. Kokosin itseni ja sain kuin sainkin palautettua lasin tyhjänä pöydälle.
”En taida saada päätänne kääntymään”, hymähdin alistuneesti, kun olin tuijottanut asiakastani hetken. Tsekkien maassa täytyi olla todella pahassa kiipelissä, kun viimeisenä ulospääsytienä yritettiin kunderaa. Kun muualla maailmassa Milan Kunderaa juhlittiin Nobel-tason pelimiehenä, entisessä kotimaassaan emigroituneen, tšekin kielenkin hylänneen kirjailijan nimen lausuminen sai aikaan silkkaa halveksuntaa ja suoranaista fyysistä vastarintaa.
”Tiedätte kai mitä se tarkoittaa”, sanoin muistaessani, miten olin yrittänyt iskeä erästä opiskelijaneitokaista. Olin päästänyt Kunderan nimen vahingossa huuliltani ja saanut välittömästi kokea mimmin oikean koukun. Kirjallisuuskutsut olivat päättyneet osaltani nolosti, kun terva ja höyhenet oli kaivettu esiin (kyseessä ei ole kirjallinen metafora). ”Kundera maksaa ekstraa. Ja jos joudun vaikeuksiin, paljastan epäröimättä, että juuri te vaaditte tämän nimenomaisen tyylin käyttöä. Saatatte joutua sanomaan hyvästit monelle vaikutusvaltaiselle tuttavallenne.”
”Olen vakuuttunut, että se on ainoa menetelmä ratkaista juttu”, Masturbov sanoi pyyhkiessään hikeä otsaltaan. ”Avioliittoni on liian tärkeä, jotta pelkäisin sitä julkista häpeää, joka tästä kaikesta voisi aiheutua. Luotan teihin. Vaadin, että käytätte kunderaa.”
Masturbov ojensi minulle kirjekuoren ja kertoi parturikampaamon osoitteen. ”Tässä on etumaksu. Olen varannut teille hiustenleikkuun huomiseksi. Näytätte tarvitsevan sitä muutenkin.”
2
Pavel Masturbov oli oikeassa. Hänen ei tarvinnut näyttää valokuvaa vaimostaan. Tunnistin hänet muutenkin. Kävin parturissa, luin Milan Kunderan tuotannon ja aloin kirjoittaa raporttiani.
3
Vastaanottaja: Pavel Masturbov Asia: Vaimonne Tyylilaji: Kundera
Erotiikka oli yhtäältä ruumiin halua, toisaalta kysymys oli vallasta ja kunniasta. Partnerinne, joka rakasti teitä ja antautui teille, oli peilinne joka heijasti olemustanne ja merkitystänne. Miehelle naisen kauneus oli tärkeä paitsi hänen oman nautintonsa tähden, myös siksi, että naisessa arvioitiin miehen makua ja tasoa. Naisen kauneus oli ikään kuin miehen valinta samaan tapaan, kuin miehen yhteiskunnallinen status oli naisen valinta. Etsimme seksuaalisesta aktista yhtä lailla nautintoa, myös omaa kuvaamme ja merkitystämme.
Niinpä ei ollut ihme, että Pavel Masturbov oli hämmentynyt, kun Natašhan kaltainen nainen suostui tämän kanssa avioliittoon.
Pavelista mahdollisimman kaukana olivat nimittäin sellaiset, jotka antautuivat monille (tai näkökulmasta riippuen olivat mestariviettelijöitä). Heillä oli niin paljon peilejä, että näistä vastapuolen kuvista tuli täysin pirstaleisia ja merkityksettömiä. Heille niin arkisella asialla kuin rakastelulla ei ollut todellista merkitystä. Jotkut näistä ihmisistä käänsivät vielä ammoisista ajoista päteneet luonnonlait ylösalaisin ja alkoivat tehdä suorittaa rakkauden aktia julkisesti (vaikka itse toimitus tapahtuikin yhä verhojen takana). Heistä tuli mutantteja; he olivat poikkeamia evoluutiossa. Ihmisyhteisössä he joutuivat marginaaliin.
Tuo karkotus normaalielämästä oli sitäkin ankarampi, mitä enemmän karkotettu kuvitteli voivansa palata takaisin siihen, mitä nimitämme normaalielämäksi. Paluuta ei nimittäin ollut. Yhtäkkiä maailma oli muuttunut vankilaksi, panoptikoniksi, jossa ei ollut yksityisyyttä tai pakopaikkaa. Modernin teknologian avulla aikaisemman elämän kuvat monistuivat ja levittäytyivät maailman ääriin. Tilanne, joka oli aluksi näyttänyt tarjoavan kaikki mahdollisuudet, oli itse asiassa kutistanut ne minimiinsä.
Tällaisessa tilanteessa oli pari vaihtoehtoa. Tilanteen tajuttuaan suurin osa tyytyi kohtaloonsa. Yhteiskunnan marginaalissa oli omat etunsa (esimerkiksi veroilmoitusta tarvitsi harvemmin murehtia). Toiset kuitenkin kaipasivat takaisin pullantuoksuiseen normaalielämään, paluuta yhteiskuntaan. Osa yritti kaikkensa, mutta pyrkimys oli turha. Menneisyyttä ei voinut kieltää. Ympäristö ei sopeutunut. Se tiesi liikaa.
Harvat (ja Natašha kuului heihin) käänsivät tilanteen ylösalaisin. Jos kerran kaikki jo tiesivät, miksei osoittaisi, että tiesi heidän tietävän? Miksei nauttisi noista katseista, jotka sai joka tapauksessa tuntea? Jos aikoi paeta, saisi juosta pakoon loppuelämänsä. Miksei näkisi noissa himokkaissa katseissa itsensä? (Loppujen lopuksi kukapa ei haluaisi olla himottu?) Ja miksei sitten häpeilemättä nauttisi siitä, että oli himottu (ja tunnistettu)?
(Ja mitä Natašhan yleisöön tuli, se koki samanlaisen jännittävän tilanteen. Tuo tavoittamaton, estoton nainen oli tullut kuvaruuduilta lihaksi. Spektaakkeli oli tullut maan päälle. Heitä ei voinut moittia siitä, että he halusivat nähdä tuon naisen omin silmin sen sijaan, että olisivat nähneet tämän kameran linssin kautta. Sama ilmiö toistui aina, kun filmitähti tunnistettiin kadulla.)
Tämä oli Natašhan tie. Mutta ensin hänen oli löydettävä se ainoa mies maailmassa, joka ei ollut tietoinen hänen aiemmasta elämästään. Paradoksaalisesti tuo mies oli perinyt nimen Masturbov. Kun Pavel oli tunnustanut Natašhalle tämän olevan hänen suurin eroottinen saavutuksensa (niitä ei ollut monta), Natašha oli löytänyt miehensä. Vaikka mies oli kömpelö eikä vetänyt vertoja tämän entisille, lihaksikkaille ja paremmin varustetuille partnereilleen, tämä oli hinta, joka paluusta oli maksettava. Mutta nyt hän saattoi nauttia täysin siemauksin kutkuttavasta kaksoiselämästä, jossa yhdistyivät kahden maailman parhaat puolet. Ja jos Pavel saisikin selville hänen salaisuutensa, hän ei voisi erota Natašhasta joutumatta naurunalaiseksi. Itse asiassa parasta, mitä hän voisi tehdä, olisi sopeutua tilanteeseen ja nauttia vaimonsa puhtaan kauneuden ja likaisen menneisyyden kaksoisvalotuksesta. Kukapa mies ei olisi halunnut hänenlaistaan naista vierelleen? Ympäristön oli pakko arvioida mies uudelleen; hänen täytyi olla huikaiseva, täysin vertaansa vailla oleva rakastaja, kun oli kaikista maailman miehistä onnistunut viettelemään ja naimaan Natašhan.
4
Pavel Masturbov luki raporttini yrittäen pitää naamansa peruslukemilla. Kaadoin halpaa votkaa kahteen lasiin.
”Minähän varoitin”, sanoin ojentaessani toisen laseista hänelle. ”Totuus voi olla julma. Skandaalinkäryiseksi se muuttuu, kun tyylilajina käytetään kunderaa.”
”Niin, niin…” Masturbov änkytti yrittäen koota itseään. ”Minä… Minä kiitän teitä palveluksestanne.”
Hän maksoi loppulaskunsa ja poistui varoen paukuttamasta ovea. Join paukun loppuun ja olin tyytyväinen, ettei minun ollut täytynyt paljastaa kaikkea. Pavel Masturbov tiesi kyllä itsekin, että hänen vaimonsa oli edelleen mestarillinen suihinottaja.