Joskus intellektuaalisen dekkarinkin täytyy rentoutua, ja olin paiskinut viime aikoina töitä sellaisella tehokkuusprosentilla, että kiinalainen tehdastyöläinenkin olisi masentunut verratessaan vaatimatonta 80-tunnin työviikkoaan huippusuorituksiini. Niinpä saatoin hyvällä omallatunnolla ensin käydä pelaamassa tavanomaisen sunnuntaijalkapalloni, jonka jälkeen jäin terassille kansainvälisen potkupallokerhon kanssa ja nautin pari Virossa valmistettua suomalaista siideriä. Eräs kanadalainen – joka oli täysin tietämätön nimestäni ja siihen liittyvästä maineesta; mies kutsui minua yksinkertaisesti ‘Mr. Finlandiksi’ – muistutti minua siitä, että samana iltana käytäisiin jääkiekon maailmanmestaruuskisojen loppuottelu, jossa vastakkain olisivat Suomi ja Ruotsi. Tajusin, että olin tosiaankin ollut niin uppoutunut työelämään, että olin unohtanut perusasiat. Päätin korjata tilanteen.
Lähetin viestejä parille Prahassa asuvalle tuttavalleni ja tiedustelin, oliko heillä suunnitelmia katsoa peliä jossain tietyssä paikassa. Sain vastaukseksi epämääräisen tiedonannon, että ‘jotain oli suunnitteilla’ ja että lisätietoja saisi vähän ennen ottelua. Ennen kotiinlähtöä annoin futistoverin kertoa itselleni, että vajaan tunnin päästä olisi vuorossa pronssiottelu Tšekki-Venäjä.
Suihkussa käytyäni suunnistin läheiseen sporttibaariin, joka oli luonnollisesti täynnä, kun Tšekin omat pojat kamppailivat himmeimmästä mitalista. Tunnelma nousi sitä mukaa, kun joukkueet äityivät latomaan urakalla kiekkoa toistensa maaleihin. Kun en hurrannut ensimmäisten tšekkimaalien aikana tarpeeksi innokkaasti, pari oluthuuruista prahalaista alkoi epäillä, että olin venäläinen. Miekkoset olivat jo niin humalassa, etteivät ymmärtäneet selvää tšekin kieltäni, vaan pitivät minua röyhkeänä ryssänä, joka oli ängennyt väärään paikkaan vääränä aikana. He tuppautuivat viereeni ja alkoivat kohdella minua sen verran kovakouraisesti, että saatoin tuntea omakohtaisesti, miltä pelikaukalon taklaukset tuntuivat. Kun mistään ei ilmestynyt erotuomaria viheltämään peliä poikki, katsoin parhaimmaksi poistua ja sain perääni ‘Iivana, mene kotiin’ -huutoja.
Seuraavassa urheiluravintolassa hain ensin tuopillisen tiskiltä ja tajusin vasta sitten että baarissa mekasti iloinen joukkio suomalaisuroksia. Kirosin, että T-paidassani oli suomenkielistä tekstiä, kun humalaiset maanmieheni tervehtivät minua kanssarikollisenaan. Jouduin kiusalliseen keskusteluun – tai oikeammin kuulusteluun – jonka aikana kerroin olevani Prahassa asuva soitinrakentaja. Se oli tavanomainen peitetoimenkuvani, joka riitti hiljentämään innokkaimmatkin utelijat ja kääntämään keskustelun vähemmän vaarallisille vesille. Miehet olivat käytettyjen autojen kauppiaita, jotka olivat tulleet Keski-Eurooppaan osallistuakseen jääkiekkojuhlaan. Tarkoituksena oli ollut mennä paikan päälle Bratislavaan, mutta he olivat jämähtäneet jo viikko sitten Prahan halpojen olutsammioiden äärille. Eräs heistä väitti kivenkovaan, että jos he ottaisivat seuraavan metron, he ehtisivät vielä illaksi Slovakian pääkaupunkiin, mutta minun täytyi informoida miekkosta, että vaikka Prahan metroverkostoa oltiin laajentamassa, se ei ulottunut vielä aivan niin kauaksi. Kun Tšekki teki pari maalia, miesten mielenkiinto ottelua kohtaan lopahti ja he alkoivat kysellä uudelta paikalliskontaktiltaan – eli minulta – missä olivat kaupungin halvimmat maksulliset naiset. Mietittyäni asiaa hetken neuvoin volvopaitaiset miehet erääseen strippiklubiin, jossa naiset olivat kylläkin halpoja, mutta pelkän olutpullon hinta saattoi nousta helposti pariin sataan euroon. Tilasin heille ystävällisesti kalliin ladataksin ja otin omaksi suunnakseni vanhankaupungin aukion.
Viimeinen erä historiallisella torilla oli tšekkien urheilujuhlaa. Kaksi jättimäistä videoscreenia takasi sen, että tuhannet fanaattiset kannattajat näkivät lohdutusottelun kansallisromanttisen tunnelman vallitessa. Prahalaiset olivat varustautuneet tšekin lipuilla, torvilla, huiveilla, kasvoväreillä sekä luonnollisesti runsailla juomavarastoilla. Hain kojusta itselleni ylihinnoitellun olutmukillisen ja sulauduin joukkoon. Äkkiä lauma huomasi, että joku oli laittanut näkyviin Venäjän lipun raatihuoneen tornin näköalatasanteelta. Tuhannet tšekit kääntyivät kannoillaan, lopettivat pelin seuraamisen ja alkoivat huutaa hävyttömyyksiä pyhäinhäpäisijöille. Kaikki pikkulapsista hammasrautaisiin teineihin ja tšekinlippukasvoisista kaunottarista paikalla päivystäviin hampuuseihin nostivat liikuttavan yksimielisesti keskisormensa korkeuksiin ja raivosivat niin, että adrenaliini pärskyi. Tunteet alkoivat käydä kuumina. Päättelin, että tällaisista tunteista syttyivät sodat, ja toivoin venäläisten puolesta, että he pääsisivät tornista hengissä alas. Vähemmästäkin on Prahassa heitetty ihmisiä korkeista paikoista.
Kun Tšekki lopulta voitti Venäjän 7-4, ja juontajat olivat huudattaneet kotiyleisöä, sain viestin, jossa suomalaisten kisaosoitteeksi ilmoitettiin baari kaupungin pohjoispuolella. Käväisin syömässä huikopalaa ja lähdin suuntaamaan pääkallopaikalle.
Koska oli sunnuntai, ja julkinen liikenne kulki säästöliekillä, ottelu oli jo lähes alkamassa ennen kuin ehdin lähiökuppilaan. Suomalaisia ei näkynyt vielä paikalla, mutta bongasin joukon paikallisia puolituttuja, jotka kutsuivat minut pöytäänsä. Ennen kuin ehdin sanoa ‘ahoi’, istuin kahden tšekin välissä ja minulla oli tuoppi edessäni. Vaikka miehet vakuuttivat erittäin suureen ääneen kannattavansa Suomea illan finaalissa, tunsin oloni silti hieman epämukavaksi. Ehkä se johtui siitä, että nämä tunnetut elämäntaiteilijat vaihtoivat kanssani leikkimielisiksi tarkoitettuja kannustuksia tavalla, joka muistutti minusta enemmän nyrkkeilyottelua kuin ystävällistä henkisen tuen osoitusta. Miekkoset olivat niin täydeltä sydämeltään maamme puolella, että vakuuttivat mukiloivansa minut, ellei Suomi voittaisi. Ehkä se johtui myös siitä, että miekkoset olivat niin jurrissa ja äänekkäitä, että jopa heidän kaverinsa kaikkosivat muihin pöytiin seuraamaan ottelua. Tarjoilijakin kävi välillä tiuskimassa, että poikien pitäisi olla hiljempaa tai kapakasta tulisi lähtö. En ollut vielä koskaan ennen kuullut, että joku voisi olla liian humalassa tšekkiläisessä baarissa. Sen sijaan olin kuullut joidenkin valittavan, ettei heille oltu tarjoiltu ennen kuin he olivat panneet vaatteet takaisin päällensä tai ainakin tunkeneet sukupuolielimensä takaisin housuihin.
Vietin ensimmäisen erän siis hartaan, Suomea kannattavan tunnelman vallitessa. Kun erä päättyi maalittomaan tasapeliin, pakenin vessaan ja sieltä palattuani havaitsin suomalaisdelegaation saapuneen rakennukseen. Lähetystöön kuuluivat tavanomaisten hännystelijöiden ja wannabe-hangaroundien lisäksi muusikko Pär Jortikka sekä yllättäen tämän Suomessa asuva kaverinsa, pahamaineinen yhteiskuntatieteilijä Jyrki Käteinen. Olin kuullut huhuja, että jälkimmäinen saattaisi olla kaupungissa käytettyään jälleen kerran veronmaksajien rahoja osallistuakseen johonkin ‘konferenssiin’ (mikä oli tekosyy tulla juomaan halpaa olutta), mutta olin luullut hänen palanneen jo Suomeen. Käteinen oli tunnettu puliukko ja vääräntieteentekijä, josta oli tullut hetkeksi aikaa jopa pahin vihamieheni, kun olin paljastanut, että tämän pamfletti Vallankumouksellisten liikkeiden intersubjektiivisuudesta ja koherenssista oli ollut plagiaatti erään kurssikaverini ensimmäisen vuoden seminaarityöstä.
Nyt tuo fariseus seisoi horjuen edessäni. Hänen hengityksensä haisi yhtä aikaa sekä vanhalle että uudelle viinalle että kohtuullisen tuoreelle oksennukselle. Mies vatkasi kättäni kuin se olisi ollut kolikkoautomaatti. Olin normalisoinut suhteeni Käteiseen edellisvuonna, kun oli tullut ilmi, että hän oli vihoitellut minulle eniten siitä, että olin vuosikymmen sitten humalapäissäni haukkunut häntä fasistiksi. Hän oli lopulta tajunnut, että olin ollut oikeassa.
Istuimme katsomaan toista erää, vaikka jo pelkkä tuolilla istuminen tuotti Jortikalle ja Käteiselle vaikeuksia. Kun Ruotsi teki pelin ensimmäisen maalin, tilattiin lisää tuoppeja. Samalla sain tietää, että boheemiparilla oli pyörähtämässä uusi vuorokausi käyntiin siitä, kun he olivat edellisiltana lähteneet käymään ‘yhdellä oluella’. Miekkoset olivat ryypänneet siis jo yli kaksikymmentäneljä tuntia yhteen menoon. Kaksikon matkaan oli yön ja päivän aikana tarttunut muun muassa lipputangonnuppi sekä itävaltalaisen Fuckingin kylän nimikyltti.
Kun Suomi tasoitti aivan erän lopulla, tilattiin lisää tuoppeja. Erätauon alettua muusikko Jortikka tajusi, että häntä ‘hiukoo’. Tavallisesti tämä tarkoitti sitä, että juhlittu suursyömäri halusi aloittaa pizzamaratonin. Jortikka sössöttikin saman tien Käteisen kanssa sopimuksen, että jos Ruotsi voittaa ottelun, kumpikin syö kolme pizzaa, ja jos Suomi voittaa, pizzoja syödään neljä. Poistuimme viereiseen nonstop-pizzeriaan, koska joku tiesi, että ottelua saattoi seurata myös siellä.
Kolmas erä alkoi hyvin. Tilasimme itsellemme oluet ja pizzat, ja Suomi nousi parissa minuutissa 3-1-johtoon. Kun ensimmäiset pizzat alkoivat olla tuhottuja, Suomi johti jo neljällä maalilla, ja boheemikaksikko tilasi saman tien itselleen toiset pizzat. Samalla, kun Suomen vauhti kaukalossa vain yltyi, Jortikan ja etenkin Käteisen meno alkoi kuitenkin hyytyä.
”Ei vittu”, Käteinen totesi oltuaan hetken ajatuksissaan. ”Jos Suomi tosiaan voittaa, niin mä joudun kuuntelemaan vuoden sitä paskaa.”
Emme voineet muuta kuin nauraa Jortikan kanssa. Masentunut tieteentekijä viittasi luvassa oleviin kultajuhliin, torikokoontumisiin, kollektiivisiin uhopeijaisiin, yhteislauluhetkiin, paidattomiin lipunheilutuksiin ja muihin lieveilmiöihin, joista vähin ei ollut se, että tietyt alueet Suomessa olisivat parin seuraavan päivän aikana täysin oleskelukelvottomia kaikille, jotka eivät jakaneet näitä kollektiivisia tuntoja vaan halusivat erottaa itsensä halveksumistaan massoista ja pitää biletyksensä eksklusiivisina pienen piirin kännäystapahtumina. Kun Suomi teki viidennen maalin, Käteinen näytti siltä, kuin veistä olisi käännetty hänen mahassaan.
”Hyvähän teidän on nauraa”, yhteiskuntatieteilijä valitti suu väpättäen. ”Te voitte jäädä tänne, minun pitää palata huomenna Suomeen.”
Jortikka, joka oli huomannut ryyppytoverinsa ahdingon, yritti lohduttaa Käteistä sillä, että tämä voisi jäädä hänen puolestaan Prahaan kännäämään vielä ainakin pariksi päiväksi – tai vaikka viikoksi. Murtunut tieteentekijä kertoi, että hänen olisi palattava työasioiden takia huomenna Helsingin kauppatorin lähellä sijaitsevaan kahdensadan neliön asuntoonsa, minkä jälkeen hän pillahti itkuun. Muusikko yritti lohduttaa Käteistä sillä, että Ruotsi oli ennekin tullut Suomen ohi 5-1-tilanteesta, mutta kun Suomi teki vielä yhden maalin, väsyneet ryyppykaverit jakoivat tuntemuksensa alkamalla vollottaa toistensa olkapäille. Rauhoituttuaan he sopivat, että pitäisivät kiinni pyhästä valastaan ja tilasivat molemmille kaksi pizzaa lisää. Ryhdistäytymistä säesti miehinen uho ärräpäiden äänekkäällä säestyksellä.
Näin, miten muissa pöydissä päät kääntyivät, ja joku paikallinen totesi tšekiksi:
”Varmaan ruotsalaisia. Saivat kunnolla turpiinsa.”