Suomalaisessa elokuvassa on näköjään menossa kökköysbuumi. Periaatteessa kaikki hyvän elokuvan ainekset ovat kasassa, mutta kaikki menee metsään niin että katsomiskokemus on jatkuvaa kärsimystä. Käsikirjoitus voisi olla hyvä klassisine väärinymmärryksineen ja valheineen, muttei ole. Näyttelijät ovat tuttuja kasvoja ja mukana on jokunen uusikin tuttavuus, mutta ohjaus ampuu kaiken yli. Kerkko Koskisen säveltämä musiikki on mahtipontisuudessaan ja “sadunomaisuudessaan” naurettavaa. Ensi kerran näin elokuvan, jonka musiikki oli täysin eri maailmasta kuin elokuva – aiemmin luulin, ettei tällainen ole mahdollista.