• Marko

Transformers (2007)


Kaikki Hollywood-kliseet ovat käytössä, jotta kymmenvuotiailta kautta maailman saataisiin rahat kynittyä. Päähenkilönä – muotoaan muuttavien robottijuttujen lisäksi – on söpö poika, joka haaveilee autosta ja tytöistä. Tietenkin hän on “valittu” ja joutuu keskelle robojen ja ihmisten sotaa. Välillä ihmetellään kaikkea “jännää” suu auki. Koska “jännät” robotit eivät voi olla pelkästään pahiksia, on roboissakin hyviksiä. Mukana on paljon pukumiehiä ja solttuja; tällä kertaa ei sentään Ameriikan presidenttiä kuten yleensä, mutta kylläkin puolustusministeri. Tietenkin söpö poika saa auton ja tytön. Ennen lopputaistelua tyttö pussaa poikaa. Sitten rymistellään ja tuhotaan pilvenpiirtäjiä. Lopussa kaikki on hyvin ja söpö poika pussaa söpöä tyttöä makeen auton konepellillä auringon laskiessa.

Näihin megakatastrofispektaakkeleihin tietenkin kuuluu, että vaikka tuho ja rymistely on valtavaa ja tapahtuu keskellä kaupunkia, missään ei näy ruumita eikä väkivallalla ole muita seurauksia kuin makeelta näyttävä tuho. Tällä kertaa voi “iloita” vain siitä, että kerrankin möreät traileriäänet ovat saaneet töitä pitkässä (piitkässä) elokuvassa, kun robot puhuvat heidän äänillään.

Tällaisia huonoja elokuvia katsoessa tai huonoja kirjoja lukiessa tulee usein masentuneeksi, kun ajattelen omaa kirjallista uraani. Kun maailma on täynnä tällaista keskinkertaista sontaa ja melua, miten on mahdollista, etten ole itse noussut vielä edes mitättömyydestä keskinkertaisuudeksi? Olenko ymmärtänyt jotain perustavanlaatuisesti väärin?

#elokuva