Maailman parhaan rockbändin tarina on kiinnostavaa luettavaa. Kirja on hyvin kirjoitettu ja tarjoaa paljon mielenkiintoista yhtyeen urasta ja jäsenistä. Oikeastaan kerrankin kirja olisi voinut olla vieläkin pidempi: reilut 400 sivua eivät pääse usein paljon pintaa syvemmälle ja jotkut asiat sivuutetaan maininnalla. Voimakaksikko Johnny ja Joey eivät puhuneet toisilleen sitten 80-luvun alun. Syynä oli se, että Johnny oli vienyt Joeyn tyttöystävän. Tähän sitten tuon aika tärkeän asian käsittely jääkin. Moni muukin herkullinen yksityiskohta jää miltein vihjauksen tasolle.
Everett on Ramones-fanina turhan mustavalkoinen. Yhtyeen levyt – ja muut yhtyeet – ovat joko kamottavan huonoja tai loistavia. Välimuotoja ei ole muissakaan asioissa. Kirja on täynnä pitkiä haastattelukohtia, joissa haastateltava mainitaan vasta lopussa. Kirjoittaja piirtää kuvat yhtyeen jäsenistä: Johnny on kivenkova bisnesmies ja jöötinpitäjä, joka jakaa sakkoja muille bändin jäsenille ja roudareille myöhästelemisestä tai kännäyksestä. Hän kannattaa George W. Bushia ja on sitä mieltä, että kaikkien todellisten punkkareiden pitäisi olla konservatiiveja. Studiossakin hän on käytännöllinen ja haluaa viettää niissä mahdollisimman vähän aikaa. Niinpä “vaikeammat” kitaraosuudet soittaa levyillä tuottaja tai joku muu ulkopuolinen. Joey on pop-romantikko, jolla on huono terveys, mutta jolle välillä viina ja huumeetkin maistuvat. Dee Dee on täysipäiväinen sekopää ja osa-aikainen nero, joka päättää ryhtyä valkoiseksi räppäriksi ja lopulta kuolee yliannostukseen. Alkuaikojen pomo Tommy lähtee bändistä ja keskittyy tuottamiseen. Hän joutuu Ramonesiin kun kukaan muu ei osaa soittaa tarpeeksi yksinkertaisesti. Pitkäaikaisin rumpali Marky viettää pari vuotta telakalla, kun tämän juominen lähtee käsistä, mutta palaa raitistuneena. Nuori C. J. saa elämänsä tilaisuuden ja pääsee suosikkibändiinsä Dee Deen lähdettyä. Hän on kuitenkin vain palkollinen, mutta osaa pitää hauskaa ja pakottaa muut “vetämään mahan sisään”.
End Of The Centuryn nauhoituksista olisi lukenut enemmänkin. Tuottajana oli Phil Spector, joka piti Ramonesia Joeyn taustabändinä. Asehullu ja juoppo Spector sai Ramot hulluuden partaalle, ja toisen sekopään Dee Deen käytös teki sopasta yhtä hullunmyllyä. Levyllä on bändin suurin hitti, coverbiisi Baby, I Love You, jolla Ramonesit eivät edes soittaneet. Radiolle eivät Ramonesin liimanhaistelusta, poikaprostituutiosta, baseball-mailalla heilumisesta, natseista ja muut mustan huumorin kappaleet kelvanneet. Yhtye haki hittisingleä ja tunnustusta koko uransa ajan, mutta kun niitä ei suurista odotuksista huolimatta tullut se keskittyi armottomaan keikkailemiseen. 22 vuoden aikana se soitti reilut 2200 konserttia. Levymyyntikään ei ollut kummoista samalla, kun sen aikalaiset (Sex Pistols, Blondie ja Clash) ja bändit jotka tunnustivat sen esikuvakseen (U2, Nirvana ja monet muut) möivät miljoonia. Suomessakin vaikutti erityisesti 1990-luvun alussa ramopunk-skene, joka huipentui Ne Luumäkien listaykköseen Onnellinen perhe. Vaikka Ramones loi oman musiikkigenrensä, se jäi omasta mielestään vaille tunnustusta. Kun tunnustus sitten lopulta tuli 2002, jolloin se pääsi Rock and Roll Hall of Fameen, Joey oli jo kuollut. Dee Dee kuoli samana vuonna ja Johnny pari vuotta myöhemmin.