top of page
Writer's pictureMarko

Kuusi West End -musikaalia (Lontoo 10-2008)

Kun lähtee Lontooseen, kannattaa unohtaa kaupungin järjetön kalleus; muuten menee järki. Toisaalta kalleuden takia siellä ei voi oleskella pitkiä aikoja, joten aika kannattaa käyttää hyväksi. Olin Lontoossa matkustuspäivät poislukien kolme kokonaista päivää ja buukkasin niille etukäteen kuusi näytöstä; yksi päivä- ja yksi iltanäytös jokaiselle päivälle. Vaikka aikataulu voi kuulostaa hurjalta, jäi myös muuhunkin aikaa, etenkin kun West Endin teatterit ovat hyvin lähelä toisiaan.

Buddy Holly Story oli ensimmäinen päivänäytös. Näytelmä pyörii 19. vuotta Duchess Theaterissa, joka on yksi West Endin pienimpiä alle 500 hengen katsomoineen. Itse asiassa kaikki teatterit ovat suhteellisen pieniä tilaihmeitä. Niissä ei ole tilaa vieviä narikoita ja yleisöä voidaan sijoittaa neljäänkin kerrokseen. Tämä johtuu tietenkin mainitusta Lontoon tolkuttomasta kalleudesta.

Buddy Holly Story on nimensä mukaisesti tarina Buddy Hollysta. Itse asiassa tarinaa tai draamakaan ei ole mukana kuin nimeksi, sillä tärkeimpänä on musiikki ja eräänlainen nuorena kuolleen Hollyn henkiinherättäminen. Siinä esitys onnistuu erinomaisesti, sillä musiikki herää henkiin parempana kuin esikuvansa 1950-luvun levytyksissä, ja katsoja pääsee aikamatkalle katsomaan Buddyn hittibiisejä livenä. Näyttelijät soittavat itse instrumenttinsa ja osoittautuvat varsinaisiksi moni-instrumentaali-ihmeiksi. Jopa “vähäiset” taustalaulajatytöt soittavat saksofoneja. Lopun hittipotpurissa seurasin erästä näyttelijää, joka oli aikaisemmin soittanut kitaraa. Nyt hän oli pystybassossa, johon tuli toinen näyttelijä lennosta, ja alkoi soittaa trumpettia. Taustalaulun lisäksi hän soitti vielä lopuksi viulua.

Richie Havens ja Big Popper olivat tietenkin mukana lopun hittipotpurissa ennen kohtalokasta lentoa. Varsinkin ensimmäisestä oli tehty riemastuttava häntäheikki. Esityksestä paistoi muutenkin ilo, ja pääosan esittäjä tietenkin sekä kuulosti että näytti esikuvaltaan.

Näytöksessä käytetty grafiikka oli aika kömpelöä; ehkäpä se oli tehty 19 vuotta sitten. Esityksessä käytettiin taitavasti yleisöä kohtauksessa, jossa Crickets esiintyy Harlemissa. Kun mustaksi luultu bändi osoittautuu vitivalkoisiksi ja puhtoisen näköisiksi etelän pojiksi, yleisö toimii täsmälleen, kuten tekijät ovat halunneet – ja yleisö nauttii siitä, että sitä “soitetaan”.

Kun nautti Buddy Hollyn henkiinherättämisestä ja upeasti soitetusta rock’n’rollista, tuli mieleen, mitä ihmiset menettävät luullessaan bumptsibumia ja idolsia maailman parhaaksi viihteeksi!

Hairspray oli ensimäinen iltanäytös. Olin nähnyt musikaalin Helsingin kaupunginteatterissa 2005, jolloin se oli Euroopan ensiesityksessä. Tuo esitys oli paras koskaan näkemäni teatteriesitys ja sitä se taitaa olla vielä parinkymmenen West End -esityksen jälkeenkin. Viime vuonna tehty elokuva taas kuuluu kaikkien aikojen suosikkileffoihini, ja molempien perustana oleva alkuperäinen elokuva on suosikkiohjaajani John Watersin viihdyttävimpiä tuotoksia. Tämä musikaali oli napsinut myös kokonaiset 27 näytelmäpalkintoa. Odotukset eivät siis olisi voineet olla korkeammalla.

Valitettavasti paikkani oli todella huono, halvin paikka ylimmän parvekkeen vihoviimeisimpänä, josta esitystä joutui katsomaan lähes 45 asteen kulmasta alaspäin. Näyttelijöiden kasvoja ei erottanut – tukkalaitteet kylläkin – ja näkyvissä oli enimmäkseen esityslavan lautalattiaa. Helsingin esityksessä oli hienommat liikkuvat lavasteet ja ainakin miespääosien esittäjät olivat lintuperspektiivistä katsoen paljon laimeammat kuin mainiossa elokuvassa. Tietenkin yksi miesnäyttelijä oli ylitse muiden: päähenkilön äitiä näyttelee jokaisessa versiossa Divine-vainaan muistoa kunnioittaen isokokoinen naiseksi puettu mies. Uudessa elokuvassa roolin veti yllättävän hyvin John Travolta, Helsingissä Mikko Kivinen ja täällä kehunsa ansainnut Michael Ball. Mies naisen koltussa on maailman vanhimpia edelleen toimivia vitsejä.

Vanhempia näyttelevät miehet repesivät romanttisen duettonsa lopuksi tavalla, joka riemastutti katsojia. Yksittäiset ylinäyttelemiset/revittelyt paransivat muuten väljähtäneeksi jäänyttä kokemusta. Istumapaikalla oli oma osansa ja ehkä myös sillä, että tunsin näytelmän jo läpikotaisin.

Seuraava päivä alkoi Chicagolla. Sain maksamaani paremman paikan permannolta, mikä tarkoitti sitä, että katsojia ei ollut tarpeeksi, jotta halvimmat ylärivin katsomonosat olisi kannattanut pitää auki. Tämä tietenkin sopi minulle, vaikka halvin lippunikin maksoi yli 50 euroa. Chicago on myös elokuvasta tuttu musikaali, mutta tässä esityksessä oli panostettu elokuvaa enemmän dekadenssiin ja “seksikkyyteen”. Näyttämöratkaisu oli yllättävä: lähes koko lavan täytti big band -orkesterin lava, ja kapellimestari myös osallistui näytelmän tapahtumiin omalta paikaltaan. Näyttelijät, jotka eivät olleet mukana kohtauksissa, eivät menneet pois lavalta, vaan jäivät istumaan lavan sivustoihin.

Analysoin joskus Chicago-elokuvan rakenteen ja se osoittautui täsmälleen musikaali-kaavan mukaiseksi. Paitsi (homo)eroottista viritystä, myös komediallisuutta oli korostettu tässä esityksessä. Löyhä juonihan loppujen lopuksi satirisoi USAn oikeuslaitosta ja spektaakkeliyhteiskunnan huomiotaloutta. Kun rakastajansa ampunut päähenkilö julistetaan lopussa syyttömäksi, hän pettyy, kun reportterit lähtevätkin oikeustalon ulkopuolella sattuneen ampumajutun jäljille eikä hän saakaan unelmoimaansa julkisuutta.

Monty Pythonin Spamalotin näin ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, kun pääosaa esitti Tim Curry. Nyt kuningas Arthuriksi oli vaihtunut intialaisperäinen näyttelijä. Monty Python –henkeen olisi sopinut loistavasti, jos nykyään monikulttuurisen Britannian legendaarinen kuningas olisi puhunut Simpsonien Apun tapaan intialaismurteella, mutta tätä mahdollisuutta ei käytetty hyväksi. Spamalot oli alusta lähtien varma hitti: Monty Pythonin Holy Grail -elokuvaan löyhästi perustuva hulluttelu Eric Idlen käsikirjoittamana, Oscar-ohjaaja Mike Nicholsin ohjaamana ja höystettynä Pythonien hittibiiseillä.

Tässä näytöksessä istumapaikkani oli suorastaan surkea ylimällä neljännen kerroksen rivillä niin pienissä penkeissä, että istuminen teki lähes kipeää. En ollut yksin, sillä sadat katsojat näkivät tapaani vain osan näyttämöstä. Tein pyhän päätöksen sijoittaa tästä lähtien kympin tai parikin enemmän parempiin (permanto)paikkoihin, varsinkin kun saman rahan saa helposti kulumaan teatterin baarissa. Ellen olisi nähnyt näytelmää aikaisemmin, olisin ollut varsin pettynyt.

Spamalot alkaa suomalaisittain: kertoja sijoittaa tapahtumat 900-luvun “Inglantiin”. Tämän jälkeen lavalle rävähtää Pythonien Finland, Finland -kappale, jonka tahtiin (ei-suomalaisiin) kansallispukuihin väkijoukko tanssahtelee. Kuusipuut on koristeltu Suomen lipuilla. Kappaleen loputtua kertoja toteaa: “I meant England!”, ja palataan synkkään keskiaikaiseen Englantiin, joka on iloisen Suomen täydellinen vastakohta. Löyhässä juonessa etsitään Graalin maljaa ja saadaan tehtävä mennä Lontoon West Endille, jossa on niin lahjakkaita ihmisiä, että he osaavat sekä laulaa että tanssia – ja monet vieläpä yhtä aikaa. Lopuksi Graalin malja löytyy yleisön joukosta ja onnekas yleisön jäsen pääsee lavalle. Spamalot on komediallista musiikkiteatteria, joka yllättää ällistyttää ja riemastuttaa jatkuvasti, mutta on täysin turha toivoa, että joku Jyväskylän kaupunginteatteri uskaltaisi ottaa sitä koskaan ohjelmistoonsa.

Jersey Boys aloitti kolmannen päivän matinealla. Uudehko musikaali on alaotsikonsa mukaisesti “tarina Four Seasons -yhtyeestä ja Frank Vallista” – siis bändistoori jälleen. Yhtyeen nimi ei välttämättä sano paljoa, mutta heiltä löytyy teatteriesityksen verran ikivihreitä klassikoita, pääosin 1960-luvun sävelmiä, kuten Cherry Baby, Walk Like A Man, Can’t Take My Eyes Off You ja paljon muita. Frankie Vallia esittävä näyttelijä osaa tietenkin loistavasti tälle ominnaisen falsettilaulun, ja koko bändi stemmaa laulut erinomaisesti. Näyttelijät ovat soittavinaan, mutta mykkää rumpalia lukuunottamatta soitto tulee orkesterimontusta. Suurehko Prince Edward Theatre oli aika täynnä yleisöä, joka nautti hyvästä musiikista ja sitä ympäröivästä kehystarinasta. Kun ollaan Sopraanojen kaupungissa, myös mafiayhteydet ovat mukana. En tiennyt Vallin historiasta oikeastaan mitään, joten näytelmä valisti minua siinä suhteessa hieman.

Olin taas aika ylhäällä ja kaukana ja tällä kertaa vuokrasin puoli puntaa maksavat teatterikiikarit. Ne eivät tosin tuoneet esitystä paljoakaan lähemmäksi.

Grease oli viimeinen musikaali ja myös viimeinen valintani paremman puutteessa, mutta yllätyin positiivisesti esityksestä. Yleisö oli mukana meiningissä ja naiset kirkuivat, kun nahkatakkiset ja rasvalettiset nuoret pojat ilmestyivät lavalle. Ilmeisesti näytelmän castingista oli tehty tositeeveetä, joten lavalla oli tusinan verran “kaikille tuttuja” anttituiskuja. Musiikki toimi huomattavan paremmin livenä kuin pliisussa John Travoltan tähdittämässä 30 vuoden takaisessa elokuvassa ja meininki oli muutenkin roisimpaa. Kun elokuvan musiikkiesitykset oli sovitettu pop-soundisiksi, Grease rokkasi Lontoossa täysillä, ja laulajat olivat virtuoosimaisia verrattuna Travoltaan ja kumppaneihin. Näytökseen oli uskallettu ottaa mukaan huonoakin makua, mikä sai en muistuttamaan hieman John Watersin Cry Baby -elokuvaa (josta ollaan muuten ilmeisesti tekemässä näyttämömusikaalia), mikä oli aivan erinomainen asia. 1950-luvulle sijoittuvassa tarinassa on tietenkin legendaarinen nimikappale – joka on discoa! – ja jonka lauloi alunperin muuan Frank Valli.

Lontoossa teatterinkävijät ovat aika laillla Suomen vastakohta: mukana on tietenkin paljon keski-ikäisiä naisia ja kaikenikäisiä, mutta ennen kaikkea myös nuoria. Meno on muutenkin rennompaa, tarjolla on kaikenlaista oheistuote-tilpehööriä, juomat voi viedä katsomoon ja pukeutuminen on “casualia”. Tajusin muuten jossain vaiheessa, että viisi näistä kuudesta musikaalista sijoittuu USAan, ja se ainoa ei- jenkkitarinakin sijoittuu keskiajan Britanniaan.

0 views0 comments

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page