Yleisöä oli kyllä paikalla useampi sata, vaikka enemmänkin olisi mahtunut. Mukana oli erittäin paljon keski-ikäisiä naisia, joille oli selvästi terapeuttista päästä tirskumaan kutkuttavalle aiheelle. Liput maksoivat hulppeat parikymmentä euroa, vaikka Prahassa pääsee ihan oikeaan ammattiteatteriin vitosellakin. Tässä kohtaa asia oli tietenkin käsitetty oikein: kun jokin asia nimetään pornoksi, otetaan samalla oikeus rahastaa samasta tavarasta moninkertaisesti. Valitettavasti

Kerrankin sai yllättyä iloisesti. Pop-tähti Lucie Bílán tähdittämä musikaali ei tarinallaan pääse yllättämään, mutta toteutus on paljon parempi kuin mihin olen tsekkimusikaalien kohdalla tottunut. Kun Hybernia-teatterin musikaalihirvitykset (mm. Golem ja väärällä tavalla aivan kauhea Dracula) olivat kammottavaa kökköyden läpijuoksutusta, Karlinissa oli osattu pitää palikat kohdallaan ja jopa yllättää useasti. Täälläkin lavasteet toki pyörivät ja vaihtuivat tiuhaan tahtiin, mu

Hairspray ei loppujen lopuksi kritisoi tukkakulttuuria, vaan ylistää sitä hersyvän parodian ja hyvän musiikin tahdissa. Lisäksi sillä on harvinaisen hyvä sanoma ja se on erittäin viihdyttävä, mitkä molemmat asiat puuttuvat monista musikaaleista ja näytelmistä ylipäätään. Pakko tätä on verrata samalla reissulla Turun kaupunginteatterissa näkemääni Laulavat sadepisarat -musikaaliin, josta en jaksa erikseen kirjoittaa. Kun klassikkoleffaan perustuva Singing in the rain oli aikan

Ihmettelin välillä, miten tulin hankkineeksi lipun tähän konserttiin. Olen coverbändien ja tribuuttikonserttien vastustaja enkä ole koskaan pitänyt erityisemmin Pink Floydista. Luulin myös, että tämä olisi ollut jokin kiertueella oleva ulkomainen akti eikä yksittäinen tsekkiprojekti. Homman ideana oli siis soittaa The Wall -albumi kokonaisuudessaan ja rekunstruoida samalla Pink Floydin vuonna 1979 vain neljä kertaa heittämä keikka muurirakennelmineen ja muine efekteineen. Pro

Oliver! (Theatre Royal, Drury Lane) on klassikkomusikaali Dickensin Oliwer Twististä. Show on West Endin ykköshitti eikä vähiten siksi, että mukana on Rowan Atkinson. Lippua oli vaikea saada kolme kuukautta etukäteen, vaikka paikkana on 2300-paikkainen Drury Lane, joka on maailman vanhimpia edelleen toimivia teattereita. Muun muassa Mark Twain mainitsee sen Huckleberry Finnin seikkailuissa ja Monty Python on tehnyt levyn siellä. Vieressä sijaitseva Fortune Theatre mahtuisi ko

Nyt elokuvasta on tullut kaikkien aikojen tuottoisin englantilainen elokuva, jättäen jälkeensä Bondit, Titanicit ja kumppanit. Musikaali on pyörinyt vuodesta 1989 ja sen on nähnyt kohta 90 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa. Prahaan Lontoon esityksen maailmankiertue saapui jo toisen kerran, ja paikkana oli jättimäinen O2-areena, jossa muun muassa AC/DC konsertoi pari kuukautta sitten. Elokuva toimi musikaalileffana hyvin. Lavalla Mamma Mia toimii vielä paremmin. Se on kl

Thriller Live ei ollut kuitenkaan musikaali, vaan auktorisoitu konserttitribuutti, jossa kuultiin läpileikkaus Michael Jacksonin urasta eri laulajien esittämänä. Siinä missä vaikkapa Mamma Mia on musikaalinen kertomus, jossa käytetään Abban musiikkia, Thriller Live on vain coverkonsertti. Laulajat – joista osa oli naisia ja valkoisia miehiä (!) – eivät näytelleet, vaan kävivät vuorollaan esittämässä kappaleita koreografian ja liveorkesterin säestämänä. Tästä harhaanjohtavasta

Kun lähtee Lontooseen, kannattaa unohtaa kaupungin järjetön kalleus; muuten menee järki. Toisaalta kalleuden takia siellä ei voi oleskella pitkiä aikoja, joten aika kannattaa käyttää hyväksi. Olin Lontoossa matkustuspäivät poislukien kolme kokonaista päivää ja buukkasin niille etukäteen kuusi näytöstä; yksi päivä- ja yksi iltanäytös jokaiselle päivälle. Vaikka aikataulu voi kuulostaa hurjalta, jäi myös muuhunkin aikaa, etenkin kun West Endin teatterit ovat hyvin lähelä toisia

Veriveljet on eräänlainen Kauniit ja rohkeat -musikaaliversio, vaikkakin se on kirjoitettu vuonna 1983. Sen loppu on huvittava “Kauniit ja rohkeat meets Tarantino”, vaikka sen pitäisi olla traaginen. “Älä ammu häntä, hän on veljesi” voisi olla suoraan saippuaoopperasta ja se, mitä tapahtuu sekunti sen jälkeen on sama kuin Reservoir Dogsin “Mexican standoff“. Tarina kertoo kaksosista, jotka erotetaan syntymähetkellä ja jotka kasvavat eri yhteiskuntaluokissa. Ei mikään maailman

Näytelmä on tekstitetty englanniksi. Musiikki on tyhjänpäiväistä, mutta menevää 1930-luvun tyylistä iskelmää, johon on sekoitettu nauhalta tulevaa Tarantino-tyylistä rokkia. Musiikki ei vie tarinaa eteenpäin, ja vaikka tarinan keskellä on yhtye, sen esityksiä ei ole kuin muutama. Sugar Kanen esittäjä, kuten eivät muutkaan näyttelijät yllä tietenkään Marilyn Monroen, Jack Lemmonin tai Tony Curtisin valovoimaan. Tämä epäreilu vertailu taitaa olla musikaalin suurimpia ongelmia.