Olemme korealaisen siippani kanssa katsoneet viime aikoina eteläkorealaisia televisiosarjoja, joita on Netflixissä tarjolla ämpärikaupalla. Kingdom (2019-) on historiallinen kauhurymistely, jossa sairaan kuninkaan kuolleista elämään palauttava lääke aiheuttaa zombiepandemian. Kruununprinssi joutuu paitsi taistelemaan zombeja, myös hovin juonitteluja vastaan eikä tarinasta puutu juonenkäänteitä. Vaikken ole jaksanut innostua zombeista enää moneenkymmeneen vuoteen, Kingdom oli laadukkaasti tehtyä kauhuepookkia ja taatusti erilainen kuin jenkkien viimeaikaiset zombieyritelmät. Viimeisen jakson loppu lupasi myös sarjalle entistä hapokkaampaa jatkoa.
Kingdomissa yhtä pääosaa esittänyt karismaattinen Bae Doona (kuvassa) esittää samanlaista maanläheistä hahmoa - tällä kertaa poliisia - dekkarisarjassa Salainen metsä (englanniksi Stranger 2017-), jonka päähenkilö on yleinen syyttäjä, joka ei kykene tuntemaan inhimillisiä tunteita. Tästä lähtökohdasta syyttäjästä olisi voinut tehdä vaikka minkälaisen psykopaatin, mutta itse asiassa sarjassa koko asiaa ei paljoakaan korosteta. Syyttäjä vain vaikuttaa muista tunteettomalta ja on muutenkin monien mielestä töykeä tapaus mutta on toisaalta tehokas ja lahjomaton, koska ei piittaa siitä, mitä muut ajattelevat eikä pokkuroi muiden tapaan ylempiensä edessä. Samalla hän kuitenkin osaa korealaisen yhteiskunnan hierarkiasäännöt: esimiehille kumartamiset, puhuttelutavat, anteeksipyytelemiset ja ylipäätään sen, että hierarkiassa ylempänä oleva voi pompotella alempiaan miten haluaa. Salaisen metsän kahden kauden yhteensä 32 jaksossa kaikki liittyy lopulta kaikkeen, kummankin kauden puolivälissä tarina vaihtaa dramaatisesti suuntaa ja vaikka tarinat lähtevät liikkeelle ruumiista, niiden keskiössä on korruptio syyttäjänlaitoksen ja poliisin sisällä.
Korealainen yhteiskunta on äärimmäisen hierarkkinen. Yliopistoissa rakennetaan suhteita, ja samassa yliopistossa - etenkin Seoulin eliittiyliopistoissa - samalla vuosikurssilla opiskelleiden urat ovat melkein automaattisesti kytköksissä toisiinsa ja monesti kysymys on: "Oliko hän ylemmällä vuosikurssilla kuin sinä?" - tarkoittaen, että kuka on ylempänä hierarkiassa. Salaisessa metsässä korruptiota ja hyväveliverkostoja on kaikkialla, ja tarinan yksityiskohdista oli kakkoskauden lopulla mennä osa yli hilseen, vaikka vieressä sohvalla oli korealainen selittämässä kuvioita. Ylipäätään korealaisen fiktion seuraamista ei auta se, että melkein kaikkien sukunimi on joko Kim, Park tai Lee eikä länsimaisille mitäänsanomattomista etunimistä voi päätellä, onko kyseessä nainen vai mies. Silti voin suositella tätäkin sarjaa. Kerrankin dekkarisarja, jossa ei ole juoppoa päähenkilöä ja muita länsimaisia kliseitä. Päähenkilö Cho Seung-woo näyttelee roolinsa mukaisesti kivikasvona ja kravatti tiukasti kaulassa.
Blogin varsinainen aihe on kolmas ja viimeisin näkemämme sarja, satiirinen Sky Castle (2018-19), joka kertoo rikkaiden korealaisvanhempien pyrkimyksistä saada jälkikasvunsa Seoul National Universityyn, joka on maan eliitin ykkösyliopisto. Jo ennen sarjaa minulle oli tullut tutuksi korealainen koulujärjestelmä, joka on (toivottavasti) ainutlaatuinen koko maailmassa. Korealaislapset tottuvat jo lapsina äärimmäiseen kilpailuun, jossa tähtäimessä on paikka SNU:n tapaisessa huippuyliopistossa. Lapsia rankataan koulussa jatkuvasti paremmuusjärjestykseen, ja varsinaisen koulupäivän jälkeen suurin osa lapsista opiskelee yksityiskouluissa, jotta nämä "eivät jäisi jälkeen" muista lapsista. Yksityiskoulussa kun painellaan päiväkoulua edellä. Jos joku äiti ei laittaisi lastaan näihin kalleisiin yksityiskouluihin, häntä pidettäisiin huonona äitinä ja tältä kysyttäisiin, miten tämä voisi tehdä lapsilleen sellaisen karhunpalveluksen. Äidit ovat kokopäivätoimisia lastensa managereita, jotka vievät lapset aamulla kouluun ja kuskaavat nämä sen jälkeen yksityiskouluihin ja valvovat muutenkin lastensa hyvinvointia, ruokavaliota ja koulumenestystä. Isien tehtävänä tässä kuviossa on olla sekaantumatta asiaan ja maksaa koulutuksesta koituvat huimat laskut. Äidit siis uhraavat suuren osan elämästään sataprosenttisesti lapsilleen ja tämä uhraus päättyy vasta lapsen yliopistopaikan saamiseen. Kaikki menee "lapsen ehdoilla", paitsi ettei lapselta edes kysytä, mitä hän haluaisi opiskella tai että onko koko hommassa mitään järkeä. Lääkärin tai asianajajan kaltaiset hyväpalkkaiset ammatit kulkevat joko suvussa tai ovat vanhempien toivelistalla, ja rahoitusala tai insinööriopinnot tulevat perässä. Sanomattakin on selvää, että lapset ovat valtavan paineen alla koko lapsuutensa ja teini-ikänsä, ja olen monesti ihmetellyt, missä välissä heillä on aikaa elää lapsuutta ja nuoruuttaan. Koulupäivä kun kestää tyypillisesti aamuseitsemästä iltayhdeksään, minkä päälle tulevat kotitehtävät. Kyse ei ole pelkästään rikkaiden megalomaniasta vaan samantyyppinen kuvio on koskenut muun muassa oman siippani sisarusten jälkikasvua. Yksi heistä pääsi himottuun SNU-yliopistoon, eikä se kuulemma vaatinut kuin että lapsi pänttäsi ja nukkui koko teini-ikänsä alle 6 tuntia yössä - sarjan yhdellä lapsella nukkuma-aikaa on 4 tuntia yössä.
Tällainen oravanpyörä on seurausta siitä, ettei Etelä-Korea ole rikkauksistaan huolimatta hyvinvointivaltio - kuten ei ole muun muassa USA:kaan, mistä johtuen maat muistuttavat monessa suhteessa toisiaan. Maassa ei ole kunnollista eläkejärjestelmää, joten monen kehitysmaan tavoin lapsia pidetään eläkevakuutuksena ja vanhuuden turvana. Omalaatuinen piirre on myös ajattelutapa, että sen jälkeen, kun lapsi on saanut yliopistopaikan, kaikki muuttuisi helpommaksi. Äiti saa elämänsä takaisin, eikä nuorellekaan yliopisto-opiskelu ole enää mitään verrattuna teini-iän loputtomaan pänttäämiseen. Elämä on jatkuvasti toisaalla, tulevaisuudessa, eikä kukaan elä nykyhetkessä. Esimerkiksi oma siippani on ollut jatkuvasti huolissaan vanhuudenturvasta, minkä vuoksi hän paiski ennen korona-aikaa töitä 7 päivää viikossa aamusta iltaan. Ajattelumalli on, ettei se varsinainen elämä sittenkään ala yliopistossa eikä takuulla hierarkkisessa 24/7-työelämässä, vaan vasta joskus 65-vuotiaana, kun pesämunaa on kertynyt niin paljon, että voi lopettaa työt ja jäädä nauttimaan eläkepäivistä.
Elämä alkaa vasta eläkkeellä
SKY Castle on hulppea eliitin asuinalue yksityisteineen, upeine maisemineen ja suhkulähteineen, joka on niin eristyksissä pääkaupunki Seoulista, että sarjan alussa joku kysyykin: "olemmeko tosiaan Koreassa?" Kolmen pääperheen miehet työskentelevät samassa sairaalassa tienaamassa rahaa lastensa opintoihin, joita sitten äidit manageeraavat. Kilpailu on veristä siitä, kuka pystyy palkkaamaan parhaan yksityisopettajan, mitä rahalla voi saada. Joskus rahakaan ei riitä: maan paras valmentaja kun ei ota kuin kaksi lasta kerralla oppilaakseen, mutta tämän aiemmat oppilaat ovatkin sitten päässeet kaikki himoittuun SNU-yliopistoon. Keinoja ei kaihdeta, vaikka kyseisen "valmentaja-Kim" (Koreassa puhutellaan titteleillä) aiemman oppilaan äiti on tehnyt juuri itsemurhan. Eikä keinoja kaihda itse valmentaja-KImkään, sillä hän on esimerkiksi motivoinut kyseistä oppilastaan sillä, että tämä voisi yliopistoon päästyään kostaa vanhemmilleen ja sanoa piut paut koko vihaamalleen oravanpyörälle. Ja tämä on vasta sarjan alkuasetelma.
Jossain määrin Sky Castle muistuttaa amerikkalaisia sarjoja, kuten Täydellisen naiset tai Big Little Lies, joissa oli myös kyse kotiäitien henkiinjäämistaistoista. Sky Castle on lisäksi aivan hulvattoman hauska. Aviomiesten välinen kisailu sairaalassa on välillä aivan hysteerisen koomista, vaikka oikeastaan vain yksi miesnäyttelijöistä vetää selvää, rooliinsa hyvin sopivaa komediaa hierarkian alimpana, koska hänen täytyy pokkuroida kaikille. Muille miehille riittää useimmiten hienovarainen auktoriteetin järkkymisen tuoma suupielen nykiminen, silmien kurtistuminen tai alaisille uhoaminen. Loppua kohti lähes kaikki sarjan henkilöt kokevat statuksen romahtamisen tai jonkin muun nöyryytyksen. Katsojalle ei ole mikään niin hauskaa, kuin nähdä neljännen perheen professori-isän hykertelevän lääkärituttavansa nöyryyttämisestä niin, ettei tämä ole pysyä nahoissaan - samalla tietäen, että professoria odottaa vielä suurempi nöyryytys, josta kaikki muut tätä itseään lukuunotamatta ovat jo tietoisia.
Kyse on hierarkioista myös perheen sisällä.
Professori-isä pitää omia kaksosiaan herran nuhteessa ja on rakentanut näille äänieristetyn opiskelukopin. Kun perheen äiti hajottaa miehen poissaollessa koko vihatun kopin, mies leikkaa kostoksi vaimonsa luottokortit. Vaimo taas kostaa siipalle tarjoamalla tälle pelkkiä kuppinuudeleita. Samainen professori pitää sarjan alussa myös asuinalueensa kirjakerhoa, jossa lapset laitetaan lukemaan Nietzscheä ja darwinilaisia klassikoita ja joita sitten professorin myötämielisellä avustuksella tulkitaan natsityyliin. Niinpä lapset oppivat kirjakerhossa muun muassa, että on hyvä olla itsekäs ja että ihmiset jakautuvat johtajiin ja johdettaviin. Professori nousee sarjan edetessä tragikoomiseksi hahmoksi, joka yrittää käyttää hyväkseen kilpailevien perheiden tragedioita, jotta hänen omat kaksosensa nousisivat koulurankingissa johtoon. Samalla hän on kuitenkin vaarassa menettää ylpeytensä ja statuksensa lisäksi myös perheensä.
Sarja ei päästä vähällä lapsiakaan. Luokkansa ykköspaikasta verisesti kisaava teinityttö on sietämätön riiviö, jonka ympärillä koko maailma pyörii - niin kuin tavallaan pyöriikin. Ylipäätään koko systeemi on omiaan kasvattamaan kunnon ihmisten sijaan prinsessoja tai pikemminkin diktaattoreita. Kun suosittu, mutta varaton kilpailijatyttö kisaa ökyperheen kanssa koulun presidentin tittelistä, valmentaja-KIm ei epäröi käyttää likaisia menetelmiä varmistakseen epäsuositun suojattinsa voiton. Kun soppaan vielä lisätään asuinalueelle muuttava uusi perhe, jonka lääkäri-isä ei ole valmistunut eliittiyliopistosta, mutta joka ohittaa samantien muut isät uraputkessa, ja hyvää tarkoittava kirjailija-äiti, joka sattuu aina paikalle kun jotain tapahtuu, on herkullinen ja yllätyksellinen nuudelisoppa valmis.
Sky Castle on rankattu Etelä-Korean parhaiden televisiosarjojen joukkoon, ja oli huima menestys kotimaassaan.