Esikoisromaanini Kadonneen mestarin tapaus ilmestyi juuri koronapandemian puhkeamisen aikoihin. Maaliskuun 2020 lopulle suunniteltu Mestarin julkistamistilaisuus Turussa jouduttiin perumaan, ja jo ostetut lentoliput jäivät käyttämättä, kun korona sulki kaiken. Mestarin kohtaloksi jäi tulla ”koronan tuhoamaksi”, kuten kustantaja asian myöhemmin ilmaisi. Kirjasta julkaistiin vain yksi blogi- ja kaksi lehtiarviota ja myynnit jäivät olemattomiksi. Itseltäni meni ulkomailla asuvana ja koronan takia melkein puolitoista vuotta ennen kuin pääsin puhumaan kasvotusten kirjan lukeneen henkilön kanssa – nyt näitä lukijakontakteja on ollut tasan kaksi.
Olin muuttanut 2009 Prahaan vakaana aikomuksenani alkaa romaanikirjailijaksi eikä projekti vienyt kuin toistakymmentä vuotta, kun se (anti)huipentui Mestarin ilmestymiseen. Noihin oppivuosiin mahtui useita kustantajien hylkäämiä romaanitekeleitä ja yksi aiesopimukseen päässyt käsikirjoitus, josta kirjoitin viiden vuoden aikana seitsemän eri versiota. Tuo kustantaja vakuutti, että jotain ”täysin poikkeuksellista” täytyisi tapahtua, ettei hankkeesta tulisi julkaisua. Tuo ”täysin poikkeuksellinen” sitten ilmeisesti tapahtui kyseisen kustantamon sisällä, koska kirjaa siitä ei loppujen lopuksi tullut.
Aloin kirjoittaa seuraavaa romaania ennen kuin Mestari ilmestyi, ja ensimmäisiä ideoita tulevaisuuden pölhöpopulistisesta Suomesta olin hahmotellut jo vuonna 2018. Turanian ensimmäinen versio valmistui kesällä 2020. Lähetin sen muutamaan arvostelupalveluun ja tyrkytin sitä luottolukijoilleni. Olin koetellut useiden tuttujeni kärsivällisyyttä jo vuosien ajan pyytämällä heitä lukemaan uusia tekeleitäni, ja onneksi jotkut eivät kehdanneet vieläkään kieltäytyä.
Yhden ammattilaisen palaute oli hyvin rohkaiseva ja suorastaan ylistävä, kun taas muut palautteet olivat lähinnä kädenlämpöisiä tai jopa nihkeitä. Kirjoitin palautteiden perusteella seuraavan version, jota samainen ammattilainen kehui syksyllä 2020 huomattavasti paremmaksi kuin edellinen. Tästä rohkaistuneena ajattelin, että kirja alkaisi olla suunnilleen valmis ja aloin suunnitella sille jatko-osaa.
Sain täystyrmäyksen
Kirjoitin vuoden 2021 alussa täyttä häkää Turanialle jatko-osaa, kun sain – vasta silloin – ensimmäiset palautteen kustantajalta ja siinä vaiheessa mukaan tulleelta kustannustoimittajalta. Molemmat olivat sitä mieltä, ettei kirjaa kannattanut julkaista tällaisenaan. Sain täystyrmäyksen, joka oli täysin päinvastainen kuin ammattilukijan kaksi kertaa aiemmin antama palaute. Vain muutaman kuukauden päässä häämöttänyt julkaisu katosi kauas horisonttiin eikä melankolia ollut kaukana. Kustannustoimittajan palaute oli sellaista, ettei koko käsikirjoituksessa tuntunut olevan oikeastaan mitään hyvää. Silti hän kehotti minua jatkamaan, tai käytännössä aloittamaan kaiken alusta, ja antoi vinkkejä, millaiseen suuntaan hommaa kannattaisi kehittää.
Koska olin jo vuosia suhtautunut kirjoittamiseen ammattimaisesti, en luovuttanut. Roskiin meni paitsi koko kyseinen käsikirjoitus, myös sen pitkälle ehtinyt jatko-osa: koko vuoden 2020 työ ja vähän päälle. Jäljelle jäivät lähinnä kirjan ja päähenkilön nimet sekä idea tulevaisuuden totalitaarisesta yhteiskunnasta.
Aloin miettiä tarinaa uusiksi. Kun roskakoriin päätyneen tarinan pääosassa oli työttömäksi jäänyt toimistorotta, joka alkoi yksityisetsiväksi, uuden tarinan päähenkilö oli kielitoimiston virkamies, joka toteutti kentällä kansallismielistä kieliuudistusta. Tulevaisuuden kansallismielisten hallitsemassa valtiossa ”turhat” suomen kielen aakkosten kirjaimet B, C, F, Q, W, Å, X ja Z, kuten myös kaikki ulkomaalaisperäiset sanat – joita myös sivistyssanoiksi kutsutaan – kiellettäisiin.
Termi kielioppinatsi saisi uuden merkityksen.
Kuvaan astuivat pyrkyrimäinen poliitikko, joka oli keksinyt kieliuudistuksen saunan lauteilla läpällä, sekä maan hieman kelkasta pudonnut diktaattori. Mukana täytyisi olla uutta järjestystä vastustavia salaliittolaisia, joiden mielestä uusi järjestys ei ollut edelleenkään tarpeeksi äärioikealla. Kirjoitin näillä ideoilla kuutisenkymmentä sivua ja näytin tuotosta kustannustoimittajalle. Helpotuksekseni hän suhtautui tuotokseen positiivisesti ja kannusti jatkamaan. Työ kustannustoimittajan kanssa alkoi tuottaa tulosta. Hän ei päästänyt minua missään vaiheessa helpolla, vaan hänen tinkimättömyytensä auttoi tekemään tekstistä huomattavasti parempaa, kirkastamaan tyylilajia ja välttämään laiskat ratkaisut ja ilmaisut.
Viime vuoden loppupuolella täysin uusi Turania alkoi olla valmis. Teksti oli käynyt monen mankelin läpi, kappaleita oli heitetty pois ja järjestetty uusiksi sekä kerrontaratkaisuja oli muutettu. Tämä teksti oli tasoltaan aivan toista maata kuin edellinen tekele, myös ja etenkin kielellisesti. Tarinan maailma oli saanut omaa sanastoaan ja mukaan oli tullut vielä uusia elementtejä, kuten päähenkilön vaimo, joka kasvattaa siirtolapuutarhassa vieraslajina kiellettyjä tomaatteja, kansan keskuudessa leviävä, epäilyttävästi hyvinvointihuuhaalta kuulostava villitys sekä salaliittoteoria maan alla asuvista suomusammakoista, jotka juonivat vihervasemmistolaisen pikkuhousuhallituksen paluuta.
Aloin miettiä kirjalle kantta ja mahdollisesti jopa kuvitusta. Koska halusin romaanilleni vain parasta, laitoin viestiä Pertti Jarlalle ja kysyin olisiko hän kiinnostunut. Mutta vaikka hän on Facebookissani, hän ei vastannut tai tuntunut edes huomanneen messenger-viestiäni. Seuraavaksi pohdin, saisinko mitenkään yhteyttä Juho Juntuseen vai tulisiko yhteydenottoyrityksestäni taas limbo. Kysyin mielipidettä kustantajalta, joka vasta Tampereelle muuttaneena kertoi tuntevansa Juntusen ja tämän ehdottaneen, että voisi tehdä kustantamolle kuvitusta. Juntunen vastasi ja suostui hommaan samana päivänä.
Kaikki näytti vihdoinkin hyvältä. Kirja oli saamassa vihreää valoa, mukana oli legendaarinen Juho Juntunen, jota olin arvostanut jo vuosikymmeniä, ja aloimme suunnitella kustannustoimittajan kanssa romaanista kuunnelmaa. Hänellä kun oli vuosikymmenten kokemus kuunnelmien teosta ja selviä visioita, mihin suuntaan kuunnelma menisi kirjaan verrattuna. Aloin myös kirjoittaa tälle romaaniversiolle jatkoa näppäimistö sauhuten.
Tämän vuoden alussa tein kolmea asiaa: viimeistelin ensimmäistä Turaniaa, kirjoitin sille jatkoa ja teimme yhdessä (etänä) kuunnelman ensimmäistä versiota. Sain oman osuuteni kuunnelmakäsikirjoituksesta – josta puuttui enää muutamia kohtauksia – valmiiksi 23.2.2022.
Seuraavana aamuna Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Kirjoittaminen jäi, kun seuraava kuukausi meni lähinnä uutisten seuraamiseen eikä mihinkään voinut keskittyä. En ollut tietenkään ainoa, joka lamaantui. Kustannustoimittaja, jonka kanssa teimme kuunnelmaa, sanoi, ettei kirjoittamisesta tullut nyt mitään. Hän myös sanoi, että Turania voi tulla julki huonoon aikaan, koska romaanissa irvaillaan sodalle, joka ei tässä tilanteessa naurata ketään – olkoonkin, että Turanian maailmassa kyseinen sota on sen lähihistoriaan kuuluva Suuri isänmaallinen somesota, jossa kansallismielisten nojatuoliarmeija kukisti vasukkien säkkituolikolonnat, ja jonka taistelut tapahtuivat kommenttipalstoilla.
Ensimmäisen romaanini tuhosi korona ja tämän toisen ehkä Putin. Kiitti vain, universumi!
Itse näen asian niin, että lukijat – jos sellaisia tulee olemaan – voivat päättää itse, miten Turaniaa lukisivat. Sitä voi nimittäin lukea myös satiirina eristäytyneestä diktatuurista, joka yrittää paitsi kirjoittaa historiaansa uusiksi, myös väärentää itselleen kunniakkaan menneisyyden ihmiskunnan kulttuurin alkukotina. Samaan aikaan se kieltää kaikki ulkomaalaisvaikutteet sanoista ja ruoista lähtien tehden tavallisten kansalaisten elämästä sietämätöntä. Pömpööseissä juhlapuheissa ja paraateissa muistellaan entisaikojen ”voittoa” vihollisista. Toisinajattelijat on häädetty pois maasta, ja kun poliittista oppositiota ei ole, kehitellään mielikuvituksellisia salaliittoteorioita ja julistetaan kansan piirissä liikkuva epämääräinen villitys kovin ottein laittomaksi.
Kuulostaako tutulta?
Juho Juntusen kuvitusta: meille kaikille tuttu somesotilas etulinjassa.