Näin Willy Russellin kirjoittaman ja säveltämän Veriveljet-musikaalin Lontoossa pari vuotta sitten. Mielestäni se oli aika mitätön sekä näytelmäksi että musikaaliksi ja olinkin yllättynyt, kun Jyväskylän kaupunginteatteri päätti ottaa sen ohjelmistoonsa vuoden musikaaliksi. Ihmetystä herätti myös se, että huippumusikaalien Lontoossa tällainen esitys on pyörinyt jo 20 vuotta putkeen. Jyväskylän kaupunginteatterille jokavuotinen musikaali on helppo rahasampo, jonka avulla intsituution taloutta pidetään pystyssä. Valinnat ovat olleet latteita esityksiä takuuvarmoista hiteistä. Tällä kertaa katsojat eivät ole kuitenkaan innostuneet esityksestä ja eilenkin sali oli lähes puolityhjä. Opiskelijoille mainostetaan kovasti viime hetken lippuja 10 eurolla, joka on hinta/laatusuhteeltaan oikeudenmukaisempi kuin täysi 30 euron lippu.
Veriveljet on eräänlainen Kauniit ja rohkeat -musikaaliversio, vaikkakin se on kirjoitettu vuonna 1983. Sen loppu on huvittava “Kauniit ja rohkeat meets Tarantino”, vaikka sen pitäisi olla traaginen. “Älä ammu häntä, hän on veljesi” voisi olla suoraan saippuaoopperasta ja se, mitä tapahtuu sekunti sen jälkeen on sama kuin Reservoir Dogsin “Mexican standoff“. Tarina kertoo kaksosista, jotka erotetaan syntymähetkellä ja jotka kasvavat eri yhteiskuntaluokissa. Ei mikään maailman omaperäisin idea eikä tekstikään loista omaperäisyydellä. Omaperäistä ei ole musiikkikaan, joka on jonkinlaista 1980-luvun alun syntsapopmeininkiä (Jyväskylän esityksessä syntikka oli onneksi jätetty pois), jonka pitäisi sijoittua 1950-70-luvuille. Muutamassa biisissä on tarttuvuutta, mutta muuten musiikki on aika yhdentekevää. Jotkut musiikkiteemat toistuvat ärsyttävyyteen asti, varsinkin aika käsittämätön Marilyn Monroe -connection.
Suomenkielisessä ja suomalaisessa esityksessä olisi pitänyt myös korostaa brittiyhteiskunnan luokkaeroja, varsinkin kun se on näytelmän jonkinlainen pääteema. Kun britti avaa suunsa, hän paljastaa samalla yhteiskuntaluokkansa, asuinpaikkansa, koulutuksensa ja taustansa. Suomalaisessa esityksessä “paremmat” ihmiset puhuivat kirjakieltä, mutta “duunareiden” olisi pitänyt murtaa huomattavasti vahvemmin vaikka stadin tai turuun slangia, jotta kaikki katsojat olisivat ymmärtäneet, miten merkittävästä asiasta on kyse. Nyt he sen sijaan puhuivat suomiteatterille tyypilliseen tapaan kirjakieltä (jota kukaan ei oikeasti puhu), johon oli sekoitettu muutama “mä” ja “sä”. Uusi teatterinjohtaja Bragge on suomentanut ja ohjannut musikaalin, eikä tämä ole kovin hyvä avaus. Laulu oli aivan ok, mutta lavastus ja erityisesti koreografiat oli tehty kunnianhimottomasti.
Käsikirjoitukseen on sijoitetu myös täysin turha kertojahahamo, joka kommentoi muka-kohtalokkaaseen tyyliin tarinaa runomuodossa (!) ja laulaa luikauttaa välillä biisin jos toisenkin. Jopa ensimmäistä kertaa elämässään teatterissa käynyt äitinikin sanoi, että koko tyyppi oli täysin turha. Tällaisen kertojahahmon lisääminen kielii siitä, että Russellilla on ollut vakavia ongelmia yksinkertaisen tarinansa kanssa, mutta ratkaisu ongelmaan on ollut sekä helppo että huono. Myös kaikki henkilöhahmot jäivät etäisiksi, mikä on tragedian tapauksessa kohtalokasta.
Ainoa hyvä asia näytelmässä – ja erityisesti Lontoon versiossa – oli, kun aikuisnäyttelijät esittivät lapsia. Vaikka tätäkin on tehty maailman sivu, antoi Lontoon näytös itselleni idean yhteen parin vuoden takaiseen sketsiin.